 |
|
The Rolling
Stones: (I Can’t Get No) Satisfaction -single
(kokoelmalla Forty Licks, Virgin 2002)
Vuonna 1965 ilmestyivät myös The Byrdsin Mr Tambourine Man,
Bob Dylanin Highway 61 Revisited ja The Whon My Generation.
|
Jagger ja Richards osuvat häränsilmään
Ehkä
se oli Keith Richardsin murisevalla fuzzsoundilla maustama
kitarariffi? Tai kiertue-elämän turhauttavuudesta kertova sanoitus,
joka tulkittiin seksuaalisiksi viittauksiksi? Tai sitten taustalla pumppaava
kiihkeä rytmi?
Joka tapauksessa The Rolling Stones oli osunut napakymppiin. Keskelle maalia.
Häränsilmään.
Tämä kaikki tapahtui käytännössä
yhdessä yössä. (I Can’t Get No) Satisfaction
sai alkunsa yön pimeinä tunteina floridalaisessa motellissa kesken
The Rolling Stonesin Amerikan kiertueen keväällä 1965. Vain
muutamaa viikkoa myöhemmin yhtye äänitti kappaleen RCA:n studioilla
Hollywoodissa, ja kesäkuussa se nousi Yhdysvaltain singlelistan kärkeen.
Vuoteen 1965 saakka The Rolling Stones oli operoinut pääasiassa
lainakappaleita soittavana valkoisten poikien bluesyhtyeenä. Jos manageri
Andrew Loog Oldham ei olisi keksinyt nimetä suojattejaan
The Beatlesin paheelliseksi vastapooliksi, yhtye olisi hyvinkin saattanut
jäädä samanhenkisten aikalaistensa jalkoihin. Kilpailu brittien
blueskuninkuudesta kävi kuumimmillaan, sillä samalle viivalle asettuivat
muun muassa The Animals, The Yardbirds, The Pretty Things, The Kinks ja Them.
Omaa materiaalia The Rolling Stones oli esitellyt
singleillään ja kahdella ensimmäisellä albumillaan sangen
kitsaasti ja silloinkin usein Nanker Phelge -pseudonyymin taakse piiloutuen.
Talvella 1965 ilmestynyt The Last Time oli ensimmäinen Richardsin
ja Mick Jaggerin kirjoittama a-puoli, mutta vasta Satisfaction
avasi portit.
Tavallaan on sopivaa, että kappale syntyi
juuri Amerikassa. Sieltä yhtye oli imenyt bluesinsa ja rock’n’rollinsa
peruselementit (alkuaikojen ohjelmisto oli täynnä Jimmy
Reediä, Chuck Berryä, Muddy Watersia,
Howlin’ Wolfia ja Bo Diddleytä)
ja sieltä se löysi myös uudet vaikutteet. Satisfactionin
taustalla soi toisella ja neljännellä iskulla korostettu komppi,
joka oli tavaramerkki tuolloin kuuminta kauttaan eläneen Motown-yhtiön
levytyksissä.
Kitaristi Brian Jonesille yhtyeen uusi hitti oli arvovaltatappio,
ja ennen pitkää hän sai huomata musiikillisen vastuun siirtyneen
Richardsille ja Jaggerille. Kaksikko heitti hyvästit Jonesin bluespurismille
ja loi prototyypin tulevien vuosikymmenien kitaravetoiselle rockille.
Satisfaction oli vasta alkua, sillä
yhtyeen uljaimmat albumit Beggars Banquet (1968), Let It Bleed
(1969), Sticky Fingers (1971), Exile On Main Street (1972)
ja Some Girls (1978) olivat vasta tulossa. Niiden jälkeen ei
ole ihme, että The Rolling Stonesia markkinoidaan edelleen maailman suurimpana
rockyhtyeenä.
JARKKO JOKELAINEN / Helsingin Sanomat
