Led Zeppelin: II Vuonna 1969 ilmestyivät myös King Crimsonin In The Court of the Crimson King, The Whon Tommy ja Frank Zappan Hot Rats.

Metalliliiton miehet löysivät oman tyylinsä

Englantilaisen Led Zeppelinin asema raskaan rockin ja ilmakitarismin klassikkona on nyt kiistaton, mutta yhtyeen ”kriittinen” maine ja kunnia ovat aika myöhäsyntyisiä.
     Tuotteliaimpina 1970-luvun menestysvuosinaan Led Zeppelin kuului niihin kokoonpanoihin, jotka eivät soittaneet ”oikeaa” rockia ja joilla ei pitänyt olla asiaa rockin kaanoniin.
     Jykevästi jyränneen kvartetin blues-pohjainen heavy metal oli – ainakin merkityksiä määritelleen rock-establishmentin mielestä – hieman epäilyttävää, epä-älyllistä ja halpaa, ellei peräti populistista. Kriitikot eivät Whole Lotta Lovea rakastaneet, vaikka massat lankesivat Led Zeppelinin loveen sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa. Ja lankeavat edelleen: Led Zeppelinin albumeja on ostettu jo 200 miljoonaa kappaletta. Rockyhtyeistä parempaan on pystynyt vain Beatles.
     Led Zeppelinin alhaiseen kulttuuriseen statukseen oli monia syitä: sen yhtäkkinen ja massiivinen suosio, sen poikkeuksellisen fyysinen ja ”seksuaalinen” soundi, sen teatraalinen esiintymistyyli – ja sen vulgaarin naurun säestämä asenne, joka karnevalisoi iduillaan olevia rockin kliseitä. Ennen kuin se muuttui itse sellaiseksi 1970-luvun loppupuolella.

Led Zeppelinin toisen albumin valossa yhtyeen vastahankainen vastaanotto – se tiivistyi aitouden ja epäaitouden vastakkainasetteluun – vaikuttaa nyt hieman hölmöltä.
     Miksi? Tietysti siksi, että lokakuussa 1969 julkaistu II kuulostaa edelleen, kaikin ”objektiivisin mittarein”, todella poikkeukselliselta levyltä: kekseliäältä, kunnianhimoiselta, moniaineksiselta ja monitasoiselta. Ja nyt ehkä vielä entistäkin enemmän, sillä aito tavara on kuitenkin jäljittelijää – joita Led Zeppelin on siittänyt satoja – kovempi kokemus.
     Kitaristi Jimmy Pagen tuottama II ei ole yhtyeen viimeistellyin ”kokonaistaideteos” – siitä kilpailevat tasaväkisesti IV (1971) ja Physical Graffiti (1975) –, sillä levyä äänitettiin amerikkalaisen julkaisijan hiostamana kiertueiden välipäivinä pala palalta New Yorkissa, Los Angelesissa ja Lontoossa.
     Mutta ”Kakkosen” voimaa, vimmaa ja keksimisen iloa eivät Led Zeppelinin myöhemmät levyt pysty päihittämään. Tällä albumilla Jimmy Page, laulaja Robert Plant, basisti John Paul Jones ja rumpali John Bonham solmivat lopullisesti myös sen väkevän metalliliiton, joka purkautui peruuttamattomasti vasta vuonna 1980 Bonhamin kuolemaan.

Led Zeppelinin suurimmaksi hitiksi kehkeytyi myöhemmin neljännen albumin pitkä ja dramaturgialtaan lattea balladi Stairway To Heaven, mutta taivaallisen paikkansa rockin legendojen legendana yhtye lunasti Jimmy Pagen kitarariffeillä, joista raskas pitkätukkahevi on yhä pääsemättömissä. Ne ovat kuitenkin vain toinen puoli tarinaa.
     Hyvä on, myös II-albumilla on joukko killeririffejä – Whole Lotta Love, Heartbreaker, Living Loving Maid, The Lemon Song, Moby Dick – joilla sadat rockkitaristin urasta haaveilleet teiniviikset ovat soittaneet sormenpäänsä verille.
     Mutta kuunnelkaa albumi vielä kerran: suuri osa kappaleista on itse asiassa studiossa työstettyjä moniosaisia, yllättäviä rakenteellisia ja rytmisiä käänteitä sisältäviä ”teoksia”. Nykymusiikkia, jos mitä. Ainakin vuonna 1969.

HARRI UUSITORPPA / Helsingin Sanomat