David Bowie: The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars Vuonna 1972 ilmestyivät myös Lou Reedin Transformer, Roxy Musicin debyyttialbumi ja Steely Danin Can’t Buy A Thrill.

Rockin kameleontti kimallekaudellaan

Meikkaavia miehiä, ristiinpukeutumista, liehuvia lahkeita ja kimalletta. Ylilyötyjä tukkalaitteita ja korkeapohjaisia kenkiä. Voimasointujen, tukevan rytmin ja tarttuvien koukkujen kannattelemia kolmen minuutin popsävellyksiä.
     Glamrockin pääarkkitehdiksi nimetty T-Rexin Marc Bolan tuskin osasi arvata millaisen ilmiön oli päästänyt käsistään. 1970-luvun ensimmäinen puolisko oli glamrockin aikakautta: T-Rexin vanavedessä Britannia syötti maailmalle perinteikkäästi rokanneet Sladen ja Gary Glitterin, popimpaa ilmaisua suosineet Sweetin ja Mudin sekä hienostuneemman Roxy Musicin.
     Atlantin toisella rannalla musiikki oli nihilistisempää, mutta yhtä lailla Alice Cooper luotti näyttävään teatraalisuuteen, New York Dolls näytti 42. kadun transvestiiteilta ja The Stoogesin Iggy Pop puki punkrockinsa kultaisiin hiuksiin ja samanvärisiin nahkahousuihin.

Parhaiten aikakausi tiivistyi David Bowien albumiin The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars, joka on epämääräinen teemalevy itsemurha-alttiista rocktähdestä ja identiteettiään etsivistä teineistä. Sen kannessa poseeraa purppurabuutseissa ja keltaisissa hiuksissaan poikatytöltä näyttävä Bowie.
     Ziggy Stardust sytytti glamvillityksen täyteen liekkiin. Aiemmin yhden hitin (Space Oddity) varassa eläneelle Bowielle levy oli lopullinen läpimurto, ja 1960-luvulla alkanut etsintä vaihtui kansainväliseen supertähteyteen.
     Glamrock valloitti hittilistat ensisijaisesti nuoren yleisön voimalla, mutta Ziggy Stardust ei ollut perinteinen teineille suunnattu hittilevy – ainakaan nykyisellä mittapuulla.
     Albumin sanoituksellinen ja musiikillinen temaattisuus viittasivat aikakauden toisen vallitsevan trendin, progressiivisen rockin, suuntaan, vaikka musiikki oli suoraviivaisempaa ja tarttuvampaa. Ilmeisimpään hittiin Starman päästään vasta kolmen kappaleen johdannon jälkeen ja varsinainen kliimaksi tulee kolmen viimeisen kappaleen – Ziggy Stardust, Suffragate City, Rock’n’Roll Suicide – aikana. Ziggy Stardustia voikin pitää yhtenä malliesimerkkinä albumimitan kultakaudelta.

Bowielle glamrock oli astinlauta, joka johdatti hänet uusien kokeilujen pariin. Spiders from Mars -yhtyeen hän hajotti jo seuraavana vuonna, minkä jälkeen suuntana oli Amerikan-kiertueen innoittama valkoisen miehen soul (Young Americans), viileä tanssipop (Station to Station) sekä Berliinin dekadenssin inspiroima synkkä soundimaailma (Low ja Heroes).
     Vuosikymmenen, ja monien mielestä Bowien antoisimman aikakauden, päättyessä hän oli ansainnut loppuelämäkseen rockin kameleontin viitan ja taakan.

JARKKO JOKELAINEN / Helsingin Sanomat