 |
|
Bob Marley
& The Wailers: Natty Dread
Vuonna 1975 ilmestyivät myös Kissin Alive!, Queenin A Night at the
Opera ja Bruce Springsteenin Born to Run. |
Osta regeet ja olet ok
Nokia
tarjosi keväällä 1981 koululaisille Regee-kumitossuja. Niitä
valmistettiin kolmen värisenä ja mainostettiin oivalluksella ”Osta
Regeet ja olet in”. Kumijalkineyksikön menoa ei haitannut edes
se, että Riki Sorsa jäi Euroviisuissa häntäsijoille
laululla Reggae O.K. – Muistattehan: ”Tää rytmi
menee tajuntaan, se soundi on kuin pommi.”
Reggae O.K. ja Regee-tossut olisivat jääneet
kirjaamatta kulttuurihistoriaan ilman jamaikalaista Bob Marleyta
(1945–81). Hänen ansiostaan reggae – Karibian pienen saarivaltion
musiikillinen hybridi – ei ollut enää ”outo homma”.
Mutta reggaen globaali suosio vaati aika paljon vaivaa ja työtä,
eikä Marleyn läpimurtolevy Natty Dread (1975) ollut mikään
onnenkantamoinen.
Vaivaa? Työtä? Kyllä, erikoista
musiikillista ja maailmankatsomuksellista maailmaa edustanut reggae ei olisi
tavoittanut Nokian kenkätehdasta, ellei sitä olisi osattu markkinoida
sekä rockina että sen vaihtoehtona. Juuri se oli Jamaikalla syntyneen
Chris Blackwellin, tuottajan ja Island-yhtiön perustajan,
kuningasajatus. Hän oli aloittanut jamaikalaisten poplevyjen maahantuonnin
Britanniaan 1962 ja tiesi, että turistimusiikin maineessa ollut reggae
oli pakattava uudelleen, vakavasti otettavaksi ”albumitaiteeksi”.
Ja että se tarvitsi rockpersoonan kaltaisen johtotähden.
Blackwellin ensimmäinen ehdokas oli Jimmy Cliff,
mutta hän valitsi toisen yhtiön. Toinen tilaisuus tarjoutui heti
1972, kun Blackwell kiinnitti kolmen lahjakkaan laulajan ja lauluntekijän
johtaman Wailers-yhtyeen. Kymmenen vuotta yhdessä esiintyneet ja levyttäneet
Bob Marley, Peter Tosh ja Bunny Wailer olivat
menestyneet hyvin kotisaarella, mutta maailmanmaine oli jäänyt haaveeksi.
Ensimmäiset Island-albumit Catch a
Fire (1972) ja Burnin’ (1973) herättivät myönteistä
hälyä, mutta uusi tyyli vaati totuttelua. Kolmannella albumilla
Natty Dread kaikki maailmanvalloituksen strategiset palaset –
musiikki, tuotanto, markkinointi, ajankohta – loksahtivat paikoilleen.
Ja nyt Blackwell saattoi keskittyä kokonaan Marleyn persoonaan, sillä
sekä Tosh että Wailer olivat lähteneet omille teilleen.
Tietä menestykselle tasoitti myös
Eric Clapton, jonka siisti versio Marleyn laulusta I
Shot the Sheriff oli yksi vuoden 1974 ykköshiteistä. Hän
siunasi reggaeta rockin katu-uskottavuudella, vaikka Marleyn yhteiskunnallisesti
kärkevä jälkikolonialistinen popmusiikki ei sitä olisi
enää tarvinnut.
Loppujen lopuksi Marley oli kuin olikin rock.
Hänessä oli kapinaa ja sitä rockin ”munaa” sanoa
julki asioita, joista monet vaikenivat. Natty Dreadilla poliittisia
anthemeita maailman vääryyksistä oli vaikka toisille jakaa,
ja kaikkien tekstit pitävät yhä paikkansa.
Levyltä löytyi myös se hitti, Marleyn ystävän
piikkiin merkitty No Woman, No Cry. Ja silti moni nainen itki, niin
kuin muutama mieskin. Bob Marley kuoli syöpään vain 36-vuotiaana.
Toisaalta, kuolemalla hän lunasti kuolemattomuutensa, paikkansa ”reggaen
kuninkaana”.
HARRI UUSITORPPA / Helsingin Sanomat
