The Clash: London Calling Vuonna 1979 ilmestyivät myös AC/DC:n Highway to Hell, Bauhausin Bela Lugosi’s Dead -single ja Joy Divisionin Unknown Pleasures.

Brittipunkkarien suuri seikkailu

Kaikista 1970-luvun lopun suurista punkyhtyeistä lontoolainen The Clash oli rohkein ja seikkailunhaluisin. Sex Pistolsissa tiivistyi punkin levottomuus sekä anarkismi ja Ramonesissa sen hauskuus, mutta The Clash lisäsi uuden sukupolven rockiin romanttisesti sävytetyn vasemmistolaisen yhteiskunnallisuuden. Toisaalta se myös venytti musiikillisesti pelkistetyn peruspunkin rajoja kohti rockabillyä, reggaeta ja dubia sekä sitoi punkin kiinni rockin ja rhythm’n’bluesin pitkään perinteeseen.
     Vuonna 1979 The Clash oli kahden albumin ja usean menestyneen singlen jälkeen lyönyt itsensä läpi Britanniassa ja kolkutteli Yhdysvaltain ovia. Yhtye kiersi amerikkalaisia rockklubeja ja esiintyi samoilla keikoilla vanhojen blues- ja r’n’b-veteraanien kanssa. Uudelta mantereelta mukaan tarttuneet vaikutteet sulautuivat uusiin kappaleisiin, ja kun kahdelle vinyylilevylle taltioitu London Calling lopulta ilmestyi loppuvuodesta 1979, se oli pitkä harppaus jo paikallaan polkevalle punkille.
     Pehmeällä jazzkompilla etenevä Jimmy Jazz tai Phil Spectorin massiivisen popsoundin mieleen tuova The Card Cheat olivat jännittävää kuultavaa kolme vuotta jatkuneen kolmen soinnun särökitaran jälkeen.

Dramaattisessa nimikappaleessa oli myös vuosikymmenen vaihtumiseen kytkeytyvää ilmestyskirjamaista paatosta. Laulaja Joe Strummer teki selväksi, että tuleen ei saa jäädä makaamaan: “London calling to the imitation zone, forget it brothers, you can go it alone.”
     London Calling on yhä mielenkiintoinen albumi vaihtelevine tyyleineen. Kappaleita yhdistää rosoinen svengi ja Strummerin intensiivinen laulu. Hyvänä kakkosvokalistina toiminut kitaristi Mick Jones tulkitsi popmaisen tarttuvan Lost In Supermarketin, ja juron basistin, Paul Simononin, säveltämästä ja laulamasta Guns In Brixtonista tuli punkreggaen ikivihreä.

London Calling oli The Clashin uran huippuhetki. Seuraavana vuonna ilmestyneellä Sandinistalla tyylien kirjavuus karkasi käsistä, ja loppuaikoina yhtyeen luomisvoima katosi riitoihin, huumeongelmiin ja miehistönvaihdoksiin.
     Monille aikalaisille London Calling oli voimakas inspiraation lähde. The Clash näytti mallia mustan ja valkoisen rytmimusiikin yhdistämisessä, ja sen läheinen suhde reggaeen toi yleisöä vanhoille jamaikalaisille reggaeartisteille. Suomessa The Clashin jäljet kuuluvat muun muassa Pelle Miljoonan tuotannossa. Fatboy Sliminä tanssimusiikin supertähdeksi noussut Norman Cook oli myös The Clashinsa kuunnellut. Cookin dj-uran ensimmäinen hitti, Beats Internationalin nimellä tehty Dub Be Good to Me, kulki Guns Of Brixtonista lainatun reggaebasson voimalla.

ILKKA MATTILA / Helsingin Sanomat