Human League: Dare! Vuonna 1981 ilmestyivät myös Black Flagin Damaged, Depeche Moden Speak & Spell sekä Brian Enon ja David Byrnen My Life in the Bush of Ghosts.

Syntesoijat tekevät maihinnousun

Kitaran hegemonia päättyi rockissa 1980-luvun alussa.
     Vuosikymmentä aiemmin kokeelliseen popmusiikkiin ilmestyneet syntesoijat olivat pitkään harvinaisia ilmestyksiä. Omia teitään kulkevan Kraftwerkin lisäksi niitä käyttivät progeyhtyeiden kosketinsoitinvelhot sekä Vangelisin ja Jean-Michel Jarren kaltaiset instrumentaalimusiikin tekijät. David Bowie ja Roxy Music olivat toki tehneet modernia rockia, jossa elektronisella äänellä oli keskeinen rooli, mutta varsinaisesti syntesoijasta tuli popsoitin vasta 1980-luvulla.
     Sheffieldiläinen Human League oli läpimurtonsa aikaan jo kokenut yhtye. Sen kahdella ensimmäisellä albumilla oli kylmän ja tylyn kuuloista synteettistä musiikkia, ja yhtye keikkaili 1970-luvun lopun punkyhtyeiden kanssa ilman suurta menestystä. Vasta kolmas albumi Dare! vei Human Leaguen rockin historiaan. Levyllä yhtye sovitti synteettisen sointinsa kiihkeisiin ja tarttuviin popkappaleisiin. Oma osansa oli uudella kokoonpanolla. Alkuaikoina yhtyeessä vaikuttaneet Martyn Ware ja Ian Marsh lähtivät omille teilleen, ja johtajaksi jäänyt laulaja Phil Oakey korvasi perustajajäsenet kahdella laulavalla teinitytöllä: Susanne Sulleyllä ja Joanne Catherallilla.

Uudistunut Human League ei ollut enää kolkko ja hieman teennäinen snobijoukko, vaan persoonallinen massasta erottuva popyhtye. Oakey käytti laulajattaria nerokkaasti yhtyeen suurimmalla hitillä Don’t You Want Me, jonka realistisen makuinen rakkaustarina lauletaan sekä miehen (Oakey) että naisen (Sulley ja Catherall) äänellä.
     Dare! ei ollut tuotannoltaan täysin elektroninen, sillä Human League käytti myös sähkökitaraa ja sähköbassoa. Sen peruspoljento luotiin kuitenkin syntesoijilla ja rumpukoneilla. Energisen ja tanssittavan Don’t You Want Men lisäksi levyltä nousivat hiteiksi balladimainen Open Your Heart ja mahtipontisempi Love Action (I Believe In Love).

Vaikka alkuperäisen 1980-luvun syntesoijapopin aika loppui jo ennen vuosikymmenen puoliväliä, elektroniset instrumentit olivat tulleet rockiin jäädäkseen. Japanilaiset laitevalmistajat suolsivat markkinoille moniäänisiä syntesoijia, jotka eivät olleet paljon laadukasta sähkökitaraa kalliimpia. Peter Gabriel ja Yes käyttivät huippustudioissa jo ensimmäisiä sämplereitä, jotka pystyivät taltioimaan ja muokkaamaan muutaman sekunnin digitaalista ääntä ja maksoivat omakotitalon verran.
     Britanniasta alkanutta elektronisen popin aaltoa nimitettiin myös futuristiseksi popiksi ja uusromanttiseksi popiksi. Viimemainittua lajityyppiä edustivat puhtaimmillaan tosin Adam Antin, Duran Duranin ja Visagen kaltaiset yhtyeet, joiden musiikissa syntesoijat sulautuivat kitararockiin.

ILKKA MATTILA / Helsingin Sanomat