Red Hot Chili Peppers: Freaky Styley Vuonna 1985 ilmestyivät myös The Jesus And Mary Chainin Psychocandy, The Poguesin Rum, Sodomy & Lash ja Suzanne Vegan debyyttialbumi.

Valkoiset pojat löytävät grooven

Se olisi ollut karu loppu: vettä sataa ja humalaisen suomalaisyleisön tanssijalkaa pidättelee nilkkoihin ulottuva muta. Olemme kesäkuussa 1988, kaikista maailman paikoista Seinäjoella ja Red Hot Chili Peppersin ura on katkolla. Keikka on yhtyeen alkuperäisen kokoonpanon viimeinen, sillä kitaristi Hillel Slovak kuolee heroiinin yliannostukseen ja rumpali Jack Irons ottaa lopputilin vain muutamaa viikkoa myöhemmin.
     Mitä tuhlausta. Red Hot Chili Peppers on elämänsä kunnossa ja vasta nousussa maineeseen. Sen sijaan historiaa yhtye oli jo ehtinyt tehdä.

Red Hot Chili Peppersin juuret olivat tukevasti 1980-luvun alun kalifornialaisessa punkissa, mutta heidän korttinsa menestykseen alkoi kirjaimella f. Yhtye keksi valjastaa punkin energian funkin polttoaineeksi ja toi samalla perin mustan musiikin valkoisten rockyhtyeiden käyttöön.
     Niinpä ei ole mikään ihme, että yhtyeen toisen albumin tuottajaksi palkattiin yksi funkin pääarkkitehdeistä Parliament/Funkadelic-kollektiivin avaruuskapteeni George Clinton. Freaky Styley ei ehkä ole Red Hot Chili Peppersin kantavin albumi, mutta se tallensi yhtyeen ristisiitoksen ensimmäistä kertaa koko loistossaan: groovaavan funkbiitin törmäyskurssilla modernin rockin kulmikkuuden kanssa. Laulusolisti Anthony Kiedis hämmensi soppaa entisestään räppäämällä useat kappaleista – aikana ennen Beastie Boysia eli hiphopin läpimurtoa valkoisten keskuuteen. Oma lukunsa oli basisti Flea Balzaryn konetulta muistuttava soitto, josta tuli pian ihanne lukemattomille nelikielisen taitajille. Tuottaja Clinton tuskin oli ainakaan esteenä, kun yhtye heittäytyi mitä päättömimpien kokeilujen vietäväksi – todennäköisesti päinvastoin.
     1980-luvun puolivälissä tämä kaikki oli kaikkea muuta kuin valtavirtaa. Music Televisionin pehmittämän listapopin keskellä Red Hot Chili Peppers oli radikaali tuulahdus, vaihtoehtoista uutta soundia: ”Liian funkia valkoisen radion soitettavaksi, liikaa punkrockia mustille.”

Kuten sittemmin olemme saaneet seurata, Red Hot Chili Peppers toipui Suomen-vierailunsa jälkeisistä menetyksistä. Ensi hätään yhtye kutsui apuun funkkitaristin Parliamentista ja punkrumpalin Dead Kennedysistä, mutta yhtälö oli liian täydellinen toimiakseen. Miehistönvaihdokset vaivasivat Kiedisin ja Flean kannattelemaa yhtyettä seuraavan vuosikymmenen loppuun.
     Läpimurto tuli aiemmin vuoden 1991 albumilla Blood Sugar Sex Magik, jonka jälkeen Red Hot Chili Peppers on noussut tukevasti rockin ykkösketjuun. Se on myös pitänyt oman tyylilajinsa ykköspaikan tähän päivään saakka, vaikka haastajia on ollut Jane’s Addictionista Faith No Moreen.

JARKKO JOKELAINEN / Helsingin Sanomat