Guns N’Roses: Appetite for Destruction Vuonna 1987 ilmestyivät myös Napalm Deathin Scum, Princen Sign ’O’ the Times ja Public Enemyn Yo! Bum Rush the Show.

Tukkapöllyä tukkaheville

Kun Guns N’Roses julkaisi ensimmäisen albuminsa 1987, hardrockin historia oli jo vuosikymmeniä vanha. Raskaalla kädellä bluesia ja rockia yhdistäneet yhtyeet olivat käynnistäneet sen vyöryn 1960-luvun lopulla, ja stadionnimet vain lisäsivät äänenvoimakkuutta seuraavalla vuosikymmenellä. Muun muassa Led Zeppelin, Aerosmith, New York Dolls, Kiss, Alice Cooper, AC/DC, Sex Pistols ja jopa kotoinen Hanoi Rocks olivat ehtineet pohjustaa tietä raskaan rockin uusille kuninkaille.
     Siitä huolimatta Guns N’Roses oli kuin potku nivusiin. Kaikesta aiemmin kuullusta yhtye tiivisti olennaisen ja latasi sen täyteen uutta virtaa. Samalla se palautti uskon hardrockiin, josta oli 1980-luvun kuluessa tullut pompöösiä tukkaheviä – mautonta (sanan monissa merkityksissä), väljähtänyttä ja laskelmoitua. Toisaalla raskaan rockin ääriaines puuhasi metallin monien alalajien – speed, thrash, grind ja mitä niitä oli – parissa, mutta sieltä suunnasta ei tullut vastaavaa hyökkäystä 1980-luvun listapopin keskelle: Appetite for Destruction on myynyt maailmanlaajuisesti 25 miljoonaa kopiota.

Huikeat myyntiluvut selittyvät sillä, että Guns N’Rosesin pelinavaus oli liki täydellinen. Appetite for Destruction kuulosti tutulta mutta tuoreelta, tarttuvalta mutta aggressiiviselta ja tuotetulta mutta likaiselta. Yhtye herätti tarpeeksi ristiriitaisia tunteita ollakseen myös uskottava. Esimerkiksi laulusolisti W. Axl Rosen korkealle kipuavat lauluosuudet olivat toisista sietämättömiä, mikä vain lisäsi niiden viehätystä kannattajien keskuudessa.
     Pelkästään kuningasriffillä ladattu avausraita Welcome to the Jungle tekee monta hyllymetriä kalifornialaista 1980-luvun hardrockia tarpeettomaksi. Siinä kun Los Angelesin glamrokkarit piehtaroivat yltäkylläisesti seksin, huumeiden ja rockin pyhässä kolmiyhteydessä, maalaispoika Rose tilitti pelkojaan kaupungin humussa. Mikä ei tietenkään merkitse sitä, etteikö maallinen turmellus olisi maistunut myös Guns N’Rosesille.

Neljän vuoden ajan Guns N’Roses oli niin suuri kuin rockyhtye voi olla. Vaihtoehtorockin arvellaan pyyhkäisseen yhtyeen altaan seuraavan vuosikymmenen alkupuolella, mutta tosiasiassa yhtye teki vahinkoa lähinnä itse itselleen. Omahyväisyyteen uponnut Rose hankkiutui yksitellen eroon bändikavereistaan ja täydensi rivit varamiehillä. Viimeiset seitsemän vuotta hän on valmistellut Chinese Democracy -levyä, josta on hyvää vauhtia tulossa rockin historian kallein kadonnut levy.
     Sen sijaan Appetite for Destructionin tehnyt yhtye ei ole päässyt unohtumaan. Guns N’Roses, se alkuperäinen, on tänäkin vuonna nähty listakärjessä uuden, julkaisuna tarpeettoman, Greatest Hits -kokoelman ansiosta.

JARKKO JOKELAINEN / Helsingin Sanomat