Sonic Youth: Daydream Nation Vuonna 1988 ilmestyivät myös Nick Caven Tender Prey, Pixiesin Surfer Rosa ja Public Enemyn It Takes A Nation of Millions to Hold Us Back.

Paljon melua hälystä

Sonic Youth? Oliko nimi enne? Ehkä hyvinkin, vaikka New Yorkissa vuonna 1981 perustettu Sonic Youth ei ole ollut koskaan varsinainen ”nuorisoyhtye”.
     Mutta kaikista pohjoisamerikkalaisista aikalaisistaan juuri se on onnistunut olemaan uskollinen vastakarvaisille ja ”nuorekkaille” ihanteilleen – kuten uusi Sonic Nurse (2004) jälleen kerran osoittaa. Monestako 23 vuotta vanhasta rockyhtyeestä voi sanoa samaa – 19 albumin jälkeen? Että se on yhä uskottava edelläkävijä? Että siihen tiivistyy yhä jotain rockin avantgardistisesta olemuksesta? Että se ei ole antanut vieläkään ”systeemin” niellä itseään? Ei kovin monesta.

Myönnetään! Nämä perustelut kuulostavat korneilta rockia romantisoivilta kliseiltä. Mutta Sonic Youth on todellakin yhtye, jonka paikkaa mestarien kaanonissa voi selittää sen omasta tulevaisuudesta. Ja ehkä pitääkin.
     Sonic Youthin läpimurto Daydream Nation noteerattiin toki korkealle jo tuoreeltaan. Pienen yhtiön julkaisuksi yhtyeen kuudes albumi myi yllättävän hyvin, mutta levyn musiikillinen ja historiallinen merkitys on kirkastunut vasta myöhemmin – rockin muotien tultua ja mentyä.
     Daydream Nation heijasteli tietysti aikansa undergroundin arvoja, mutta vuosi vuodelta albumia on vaikeampi ajoittaa: 1968, 1978, 1988 vai 1998? Eikä se ollut aivan helppoa edes levyn julkaisun liepeillä, jolloin urbaanin amerikkalaisen popmusiikin kapinalliset energiat kanavoituivat hiphoppiin. Ja sähkökitara oli vielä vähän aikaa out.
     Sonic Youthin musiikissa oli kuitenkin kysymys sähkökitaroista, vaikka ei onneksi nakkisormisten supersankarien soittamina rockin fallisina ikoneina. Yhtyeen kolmelle sähkökitaristille eli Thurston Moorelle, Lee Ranaldolle ja basisti Kim Gordonille ne olivat ainakin osittain äänigeneraattoreita, rumankaunista hälyä ja kirskuntaa tuottavia melukoneita.
     Ajatus atonaalisesta ja metallisesta metelistä ei ollut tietysti oma eikä ainutlaatuinen, vaan sen takana väijyivät vuosikymmenten avantgardistiset viritykset Luigi Russolosta John Cageen. Välittömimmin Sonic Youthin soundiin vaikuttivat Rhys Chatham ja Glen Branca, kaksi New Yorkin nuorehkoa säveltäjää, jotka yrittävät yhdistää vihlovissa teoksissaan rockin kitarat ja rytmiikan niin sanottuun nykymusiikkiin.

Mutta näiltä nykysäveltäjiltä puuttui Sonic Youthin hankkima katutason kokemus, kyky muokata kirskuvista äänimassoista jotain sellaista, jota saattoi kutsua suvaitsevassa mielentilassa vielä rock’n’rolliksi. Daydream Nationilla näitä onnistumisia on useita, ja heti avauksessa hitinpoikanen Teenage Riot. Mutta se ei ollut kutsuhuuto teinikapinaan, vaan päinvastoin tähteyttä kritisoiva anti-anthem.
     Se oli kohtuullisen tyypillistä Sonic Youthille, ja on yhä: kaikki ei ole sitä, miltä se ensi alkuun kuulostaa.

HARRI UUSITORPPA / Helsingin Sanomat