The Stone Roses: The Stone Roses Vuonna 1989 ilmestyivät myös De La Soulin Three Feet High And Rising, Faith No Moren The Real Thing ja Nine Inch Nailsin Pretty Hate Machine.

Manchester maailman napana

Kesän 1990 Provinssirockin pääesiintyjänä oli muodikkain rockyhtye, jonka rahalla sai. Manchesterilainen The Stone Roses oli ehtinyt kääntää modernin rockin suunnan vajaassa vuodessa: kitararockissa piti olla nyt löysästi svengaava tanssirytmi, jonka tahtiin Törnävänsaaressakin hytkyttiin hengitys höyryten.
     Yhtyeen aika rockin huipulla ei kestänyt pitkään, mutta sen läpimurtoalbumista tuli klassikko. Kitaristi John Squiren ja laulaja Ian Brownin perustama yhtye puristi kaiken lahjakkuutensa kesällä 1989 julkaistulle nimettömälle esikoislevylle.

Levyllä yhdistyivät 1960-luvun vaikutteet, varsinkin The Beatlesin myöhäisaikojen psykedelia ja The Kinksin nenäkkyys sekä The Rolling Stonesin rupinen svengi, mutta myös Manchesterin edellisiltä sankareilta, The Smithsiltä, lainattu ilmavuus. 1980-luvun pöhöttyneen rocksoinnin jälkeen The Stone Rosesin vaivattomasti rullaava kuulosti virkistävältä. Brownin lauluosuudet olivat täynnä jätkäasennetta, ja Squiren kitarat velloivat valtoimenaan pitkin kuulokuvaa.
     Kaiken tämän The Stone Roses osasi parhaimmillaan pakata neljän minuutin poplaulun muotoon. She Bangs the Drums, Made of Stone ja Waterfall ovat vahvoja lenkkejä brittirock-ketjussa.
     Yhtyeen ansioksi mainitaan usein kitararockin ja acid houseen pohjautuneen brittiläisen tanssimusiikin yhdistäminen. Sen se toki tekikin, mutta vasta ensialbumin jälkeen ilmestyneellä Fool’s Gold -hitillään. Silloinkaan se ei lainannut acid housen pelkistettyä elektronista sykettä, vaan yhdistävänä tekijänä olivat psykedeeliset sointimaalailut. Hittien remix-versioissa päästiin lähemmäs klubimusiikin ydintä.

Rytmiikassa Stone Roses lanseerasi 1990-luvun rockiin keskitempoisen breakbeat-kompin, joka oli läheisempää sukua hiphopille kuin houselle. Siihen ihastuivat monet brittibändit manchesteriläisistä The Charlatansista ja Happy Mondaysista lähtien. Yhtyeiden menestys teki Manchesterista hetkeksi läntisen maailman kuumimman rockkeskuksen, josta jokainen levy-yhtiö halusi löytää oman stonerosesinsa. Alettiin puhua Madchester- tai baggy-soinnista. Jälkimmäinen nimitys tuli yhtyeiden löysästä vaatemuodista.
     Ilmiö ei rajoittunut Britanniaan. Suomessa Neljä ruusua sulautti brittiläistä baggya menestyksekkäästi omaan karjalaiseen rockiinsa.
     The Stone Roses sekosi menestykseensä ja mediasuosioonsa. Vasta 1994 ilmestynyt kakkosalbumi oli hengetön, ja 1996 yhtye hajosi. Ian Brown jatkoi sooloartistina vaihtelevalla menestyksellä, basisti Gary ”Mani” Mounfield liittyi Primal Screamiin, ja John Squire keskittyi flopanneen Seahorses-yhtyeensä jälkeen soololevyihin ja kuvataiteeseen.

ILKKA MATTILA / Helsingin Sanomat