 |
|
Public Enemy:
Fear of a Black Planet
Vuonna
1990 ilmestyivät myös Jane’s Addictionin Ritual de lo
Habitual, Pet Shop Boysin Behaviour ja Sinead O’Connorin I Do
Not Want What I Haven’t Got. |
Me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus
Raptori,
MC Nikke T ja ne Turun Pääkköset, jotka huudattivat hitissään
apuun erästä Anjaa. Niin, kuka muistaa vielä tätä
aikaa – aikaa ennen yhteiskunnallisesti vastuuntuntoista Pikku Geetä?
Kyllä, suomalaisen hiphopin varhaisvuosina
– aivan 1980-luvun lopulla – rappia riimiteltiin kieli poskissa,
vastuuttomalla teiniviiksityylillä. Ja siksi myös menestyksellä:
Raptorin ensialbumia Moe! (1990) ostettiin 80 000 kappaletta ja jopa
sen seuraajaa 50 000.
Suurella Amerikan-maalla huumori ei ollut samaan aikaan yhtä
herkässä – muun muassa yhteiskunnallisten jännitteiden
takia. Mutta kyllä Yhdysvalloissakin heitettiin enimmäkseen löysää
ja alatyylistä teiniläppää. Ellei keskitytty leikkimään
gangstereita ja ottamaan toisista kultaketjumiehistä mittaa käsiasein.
New Yorkissa 1982 perustettu Public Enemy oli tässä ”skenessä”
yksi säännön vahvistavista poikkeuksista, koska sillä
oli oikeita yhteiskuntapoliittisia pyrkimyksiä. Ja koska se nousi määrätietoisesti
amerikkalaista ”systeemiä” vastaan, joka vain jatkoi suurimman
vähemmistönsä syrjintää.
Public Enemyn narrimainen aikalainen, saman
kaupungin ja levy-yhtiön Beastie Boys kannusti nuorisoa taistelemaan
bailausoikeuksiensa puolesta: Fight for Your Right to Party. Mutta
nuorten ”veljien” ja ”siskojen” itsetunnon kohotuskampanjaan
ryhtynyt Public Enemy riimitti tiukempaa tekstiä. Se patisti kaduille,
taistelemaan poliittisesta vallasta: Fight the Power.
Tällä viestillä Public Enemy
kiihdytti aika monia amerikkalaisia – ja vauhtia lisäsi vielä
se, että ryhmän puhemies Chuck D rienasi samassa
rapissa paria amerikkalaista pyhää: Elvistä
ja John Waynea.
Mutta ärsyttämisessä ei ollut kyse vain oikein
valitun voimasanan voimasta. Paperilla Public Enemyn poliittiset purkaukset
saattoivat näyttää manifestimaisilta yleistyksiltä, mutta
väkevän musiikin kanssa viesti on sangen selvä: ei kannata
ryhtyä, meidän kanssa. Public Enemyn tavattoman tiheässä,
kireässä ja kaoottisessa musiikillisessa kollaasissa oli jotain
sellaista, joka palautti uskon siihen, että populaari musiikki voi kuulostaa
vielä(kin) vaaralliselta.
Fear of a Black Planet ei ollut tästä
tyylistä toki ensimmäinen hyvä esimerkki: nimeä The Bomb
Squad käyttänyt tuottajatiimi (Hank Shocklee, Keith
Shocklee, Carl Ryder, Eric Sadler)
oli hionut sitä jo Public Enemyn kahdella edellisellä albumilla
Yo! Bum Rush the Show (1987) ja It Takes a Nation of Millions
to Hold Us Back (1988). Vasta Fear of a Black Planet oli se
albumi, jolla kollaasin kaikki palaset olivat paikallaan. Ja samalla sen musiikki
lähestyi puolittain avantgardistista äänitaidetta.
Pienen hetken Public Enemy edustikin nuorisoa ja nuorison tulevaisuutta, mutta
huipulta oli vain yksi tie.
HARRI UUSITORPPA / Helsingin Sanomat
