The Prodigy: Music for the Jilted Generation Vuonna 1994 ilmestyivät myös Beckin Mellow Gold, Oasiksen Definitely Maybe ja Portisheadin Dummy.

Rockyleisö löytää teknon

Vuosikausia anonyymina undergroundina kypsynyt uusi elektroninen tanssimusiikki räjähti suuren yleisön silmille 1990-luvun puolivälissä. Kasvottomien dj-tuottajien studioissaan näpräämän ja hämäräperäisissä rave-juhlissa soitetun teknon ruumiillistumaksi tuli Essexistä kotosin oleva brittiryhmä The Prodigy.
     Voi olla, että Prodigy ei olisi jättänyt niin vahvaa jälkeä, jos sillä olisi ollut keulakuvanaan joku muu kuin palavasilmäinen Keith Flint. Sieltä täältä lävistetty, sojottavahiuksinen Flint oli rave-kulttuurin Johnny Rotten. Hän teki Prodigysta ensimmäisen areenakelpoisen teknoesiintyjän ja kuroi yhteen rock- ja teknoyleisöjen väliin muodostuneen railon.

Prodigyn suvereenina johtajana toimi tosiasiassa säveltäjä ja tuottaja Liam Howlett. Hän oli luonut Prodigyn jo 1990-luvun alussa ja kehitti niukalla laitteistolla oman soundinsa, joka oli sekoitus 1980-luvun lopun acid housea, reggaesta johdettua raggamuffinia, hiphopia ja punkia. Prodigyn ensimmäinen hitti Charly oli vielä yksinkertaista ja muovisen kuuloista nuorisoravea, mutta Music for the Jilted Generationissa ei ollut enää mitään muovista. Levyn hitit No Good (Start the Dance) ja Voodoo People etenivät määrätietoisesti ryskyen. Niissä elektronisen tanssimusiikin täsmällinen ja täyteen ahdettu rytmi yhdistyivät raakaan metalliin, ja Voodoo Peoplessa kuului jopa kaikuja bluesista.
     Kitaroiden soinnin parissa kasvaneelle rockyleisölle Music for the Jilted Generation oli uusi haaste. Sen energisyys herätti nekin, jotka olivat aikaisemmin vierastaneet konemusiikin pelkistettyä sointia ja ennalta ohjelmoitua rakennetta. Rockin estetiikkaan ja tekniseen toteutukseen tottuneille oli tosin vaikea hahmottaa Prodigyn olemusta yhtyeenä; Howlett oli paljon enemmän kuin syntetisoijan soittaja ja play-napin painaja, ja Flint ja toinen solisti Maxim Reality eivät olleet varsinaisia solisteja vaan seremoniamestareita.

Pääasia oli, että Prodigyn musiikki iski moukarin lailla. Music for the Jilted Generation teki yhtyeestä listatähden, ja pian se esiintyi suurten rockfestivaalien päälavoilla. Teknosta ja muusta tanssirytmistä tuli valtavirran musiikkia ja tanssimusiikin supernimet asettuivat rockfestivaalien vakiohoukuttimiksi. Prodigyn perässä areenoille ja päälavoille marssivat 1990-luvun lopulla myös Underworld, Chemical Brothers ja Daft Punk.
     Prodigy jatkoi menestystään vuoden 1997 Fat of the Land -albumilla, mutta uudella vuosituhannella Howlett vetäytyi studioonsa, eikä odotettua loistavaa comeback-albumia ole nähty. Samalla elektronisen tanssimusiikin ja valtavirran rockin kuherruskuukausi päättyi. Suuren yleisön eteen astelivat 1980-lukua kierrättävät rock-kukot ja omaa liturgiaansa toistavat hiphoptähdet.

ILKKA MATTILA / Helsingin Sanomat