Moby: Play Vuonna 1999 ilmestyivät myös Basement Jaxxin Remedy, The Flaming Lipsin The Soft Bulletin ja Sigur Rosin Agaetis Byrjun.

Rumpukone puuvillapellolla

Newyorkilainen Moby, oikealta nimeltään Richard Hall, oli 1990-luvun popmusiikin epätodennäköisimpiä supertähtiä. Hyvin harva olisi osannut ennustaa, että tämä hintelä, kaljupäinen kristitty teknovegaani kiilaisi koskaan suosiossa Madonnan ja Eminemin rinnalle. Saati että hän tekisi sen levyllä, jossa 1930-luvulla taltioitua blueslaulua yhdistetään vähäeleiseen elektroniseen rytmiin.
     Play-albumi oli alun perin Mobylle vain yksi musiikillinen tutkimusretki monien joukossa. Hän sai käyttöönsä Yhdysvaltain kansanrunoutta ja folklorea taltioivasta Smithsonian Institutesta vanhoja nauhoja, joissa nimettömiksi jääneet solistit lauloivat bluesia ja gospelia.
     Moby sämpläsi nauhoista lyhyitä katkelmia ja rakensi niistä uusia kappaleita, joissa vanha ja rahiseva, mutta kiihkeänä soiva laulu sai alleen viileän electronica-rytmin. Levyn suurimmassa hitissä, Honeyssa, hän toisti bluesin hypnoottisen poljennon hakkaavalla pianokuviolla ja hip-hop-rumpukompilla.

Jo 1980-luvulla alkaneella levytysurallaan Moby oli ehtinyt käydä jo läpi pelkistetyn rave-teknon, maalailevan ambient-musiikin sekä nuoruutensa innostuksen lähteen, punkin. Genrestä toiseen loikkiva artisti hämmensi alakulttuurien tyylipoliiseja, mutta ehkä juuri siksi Moby onnistui Playlla iskemään miljoonien levynostajien tajuntaan. Hänen kokeilunsa ei ollut viimeisteltyä eikä millään muotoa elitististä, vaan lähinnä naivia ja ihmettelevää. Vaikutelmaa korostavat Mobyn omat lauluosuudet; gospelin hehkun rinnalla Moby kuulostaa melankoliselta ja arkiselta.
     Albumia myytiin yli 10 miljoonaa, ja sen sointia jäljiteltiin pian monilla levyillä. Jyrkistä poliittisista ja eettisistä mielipiteistään aiemmin tunnettu Moby joutui menestyksen ansiosta julkisuudessa suurennuslasin alle. Moby myi hittejään tv-mainoksiin, ja suututti vanhoja tiukan linjan fanejaan. Alkuperäiset lauluosuudet oli luokiteltu kansanmusiikiksi ilman tekijöitä ja oikeudenomistajia, mutta Moby ohjasi osan Playn tuotosta Smithsonian Institutelle.

Seuraavalla albumillaan Moby jatkoi osin Playn reseptiä, mutta menestys ei toistunut samanlaisena.
     Mobyn lisäksi vuosikymmenten takaisia tyylejä yhdistelivät moderniin rytmimusiikkiin brittiläinen dj-tuottaja Fatboy Slim sekä helsinkiläinen Pepe Deluxe, jonka jo vuonna 1997 tekemä Woman in Blue käväisi runsaat kolme vuotta myöhemmin Britannian singlelistallakin.

ILKKA MATTILA / Helsingin Sanomat