The White Stripes: White Blood Cells Vuonna 2001 ilmestyivät myös Slipknotin Iowa, The Strokesin Is This It ja System of a Downin Toxicity.

Aviopari keksii bluesin uudestaan

Rockin historia on täynnä esimerkkejä ”paluusta perusarvojen pariin” ja ”rockin uudesta syntymästä”.
     Viimeksi aihe nousi esille heti uuden vuosituhannen alkajaisiksi, kun newyorkilaisen The Strokesin saama huomio avasi padot. Yhtäkkiä rockin pelastajia näytti löytyvän kaikkialta maailmasta.
     Tosi asiassa kyse on silmänlumeesta. Rock ei voi tulla takaisin, koska se ei ole koskaan kadonnut minnekään – aika ajoin se vain piilottelee musiikkiteollisuuden aluskasvillisuudessa. Kun puhutaan ”rockin paluusta”, tarkoitetaan sen nousemista valtajulkisuuteen ja myyntilistoille.
     Näin kävi detroitilaiselle The White Stripesille. Se oli ehtinyt kypsytellä omaa soundiaan jo useamman vuoden ja kahden albumin verran, ennen kuin suhdanteet muuttuivat suotuisiksi. Kun vuoden 2001 albumista White Blood Cells tuli kansainvälinen menestys, yhtyeen jäsenet olivat yllättyneimpien joukossa.

”Minulla ei ollut aavistustakaan, että tästä tulisi näin suurta”, rumpali Meg White purki ällistystään suosion kynnyksellä. ”Ajattele nyt – me olemme kaksihenkinen bluesyhtye Detroitista.”
     Todellakin, The White Stripes ei ollut todennäköinen menestyjä. Yhtye syntyi tuoreen avioparin ullakkoprojektina, kun laulaja-kitaristi Jack White istutti vaimonsa Megin rumpujen taakse – riisuttuun kokoonpanoon ei mahtunut edes bassoa. Yhtä lailla pelkistettyä on kaksikon musiikillinen ilmaisu. Laulumelodioiden kannattelemien kappaleiden taustalla särisee suoraviivainen sähkökitara, ja tahtia antaa Megin lähes alkukantainen rummutus.
     Yhdistelmä kuulostaa juuri siltä, mitä se on: aivan kuin kaksi valkoista punkrockin parissa kasvanutta uskalikkoa koettaisi soittaa varhaista bluesia.
     Jälleen kerran rockista kuorittiin kaikki tarpeeton pois ja jäljelle jäi vain oleellinen. Melodia, rytmi ja likaisesti soiva kitara. Ylituotetun, -tuotteistetun ja -stailatun musiikin aikana se kuulostaa uskomattoman virkistävältä.

White Blood Cells oli The White Stripesin läpimurtolevy ja kappalevalikoimaltaan ensimmäisiä kahta vahvempi. Minimalismistaan huolimatta yhtye on mahduttanut levylleen huomattavan paljon erilaisia sävyjä ja vaikutteita amerikkalaisen rytmimusiikin pohjattomasta aarrearkusta.
     Sen sijaan muotokieleltään albumi ei juuri poikkea edeltäjistään, ja The White Stripes on pysynyt tyylilleen uskollisena myös menestyksensä jälkeen.
     Se on osoittautunut yhtyeelle pelkästään edulliseksi. Rockin uudelle sukupolvelle menestyslevyn jälkeinen elämä on osoittautunut useimmiten tuskalliseksi, mutta The White Stripes on vain vahvistanut asemiaan. Viime vuoden Elephant-albumi sulatti lopullisesti niin yleisön kuin kriitikot, ja yhtyeellä näyttäisi olevan edessään pitkä matka rockin ykkösketjussa.

JARKKO JOKELAINEN / Helsingin Sanomat