Rock-Jerry: Long Tall Sally (His Master's Voice ep, 1960)
 Ensimmäinen rockin parissa kasvanut sukupolvi pääsi Suomessa levytysikään 1960-luvun kynnyksellä. Vasta 16-vuotiaan Rock-Jerryn suoraviivaisuus kuulosti ihan toisella tapaa rock'n'rollilta kuin ammattilaulajien aiemmat yritykset. Levyn suosio avasi ovia myös muille nuorille.

Jorma Kalenius: Rock (Philips ep, 1960)
Jorma Kalenius ja Rock Devils keikkailivat Helsingissä jo 1950-luvun puolella, mutta yhtyeen ainoaksi äänitallenteeksi jäi neljän kappaleen ep vuodelta 1960. Kappaleista Mä tahdon rokata on monella tapaa legendaarinen: nuoret soittajat pääsivät ensimmäistä kertaa levyttämään omaa tuotantoaan - ja vieläpä suomeksi.

Sounds: Emma (Fontana single, 1963)
Kitaravetoista instrumentaalimusiikkia tulvi 1960-luvun alussa Amerikasta ja Britanniasta, mutta Suomessa tyyli sai oman erikoisen lisänsä. Lähtölaukauksena toimi Soundsin vanhasta kansanlaulusta tekemä sovitus, joka toi rautalangalle menestystä myös suurten kaupunkien ulkopuolella.

Renegades: Cadillac (Scandia single, 1964)
Brittibuumin käydessä kuumimmillaan myös aikakauden suurin vaikuttaja tuli Suomeen suoraan Brittein saarilta. Birminghamilainen Renegades kävi täällä beatlemanian korvikkeesta, vaikka musiikillisesti yhtye toi Pohjan perukoille ennemmin Rolling Stonesin ja muiden r'n'b-yhtyeiden rosoisuutta.

Eero ja Jussi & The Boys: Numero 1 (RCA, 1965)
The Boys on opittu tuntemaan suomalaisrokkarien ammattikouluna, mutta yhtye ennätti tekemään myös ensimmäisen täysimittaisen kotimaisen rocklevyn. Pääasiassa lainamateriaalista koottu albumi heijasteli ajan monia tyylejä: mukaan mahtui suorasukaisen rockin ja Beatlesin lisäksi niin r'n'b:tä, surfia kuin kantriakin.
Hootenanny Trio: Esplanadi (His Master's Voice, 1965)
Kantaaottavat sanoitukset ja folkliike rantautuivat Helsingin yöelämään Hootenanny-klubin illoissa, ja samaa nimeä kantava trio vastasi myös ilmiön ensimmäisestä menestyslevystä. Heidän jälkeensä folkkuninkaan viittaa soviteltiin niin Hectorille, Irwin Goodmanille kuin Fredillekin.

Blues Section (Love, 1967)
1960-luvun jälkipuoliskolla rock hakeutui nopeasti uusiin suuntiin, ja Blues Section piti brittivahvistus Jim Pembroken avustuksella suomalaiset ajan tasalla. Sävellykset olivat nyt omia ja kurottivat rohkeasti moneen suuntaan - kevyen melodisesta raskaaseen bluesrockiin ja aina jazziin - luoden pohjaa...

Wigwam: Hard'n'Horny (Love, 1969)
Tasavallan presidentti (Love, 1969)
...progressiiviselle rockille. Blues Sectionin raunioista nousseet "Wigut" ja "Pressa" aloittivat ensilevyillään progen kultakauden, jonka ylväimmät hetket eivät kalvenneet edes kansainvälisesti. Suomen ykköskitaristiksi kerralla noussut Jukka Tolonen ja saksofonisti Pekka Pöyry johdattelivat Presidenttiä jazzrockin suuntaan. Wigwamin esikoinen jakautui puolestaan Jukka Gustavssonin ja Pembroken säveltämiin levypuoliskoihin, joista jälkimmäinen oli ajalle ominainen teemakokonaisuus.

Suomen Talvisota 1939-40: Underground Rock (Love, 1970)
Politisoituminen kuului myös rockissa. Anarkistisimmin kantaa otti Talvisota-taideryhmä, joka imi vaikutteita amerikkalaisesta vaihtoehtokulttuurista ja sovelsi oppinsa kotimaahan. Vasemmistonuoret hämmentyivät, mutta nuoriin tekstittäjiin suomenkieliset sanoitukset tekivät vaikutuksen ja vuosia myöhemmin ymmärrystä löytyi punkkareilta.

Muska: Kirjoitan postikortin (Love single, 1971)
Muun muassa Laila Kinnunen, Carola ja Anki olivat laulaneet rockia jo 1960-luvulla, mutta Muska oli ensimmäisiä yksin ja ainoastaan rockiin keskittyneitä laulajattaria. Ensisinglellään Muska teki myös selväksi, että naiset voivat laulaa samalla äänenvoimakkuudella kuin esimerkitsi Babitzinin sisarussarjan miespuoliset edustajat Sammy ja Kirka.

Rauli "Badding" Somerjoki: Fiilaten ja höyläten (Love single, 1973)
Suomenkielisen rock'n'rollin sulavimman esityksen taustalla oli jälkikäteen tarkasteltuna hyvinkin yllättävä joukko: sanoittajana runoilija Jarkko Laine, soittajina viihdemuusikkona tunnetun Seppo Hovin orkesteri, tuottajana aina omalaatuinen M.A. Numminen ja tulkkina herkkäsieluinen Badding. Tulos oli onnistuneempi kuin osien perusteella uskoisi.

Hector: Herra Mirandos (Top Voice, 1973)
Isokynä Lindholm: Sirkus (Love, 1973)
Juice Leskinen & Coitus Int. (Love, 1973)
Suomen kielen katsotaan vakiinnuttaneen paikkansa rockin kielenä viimeistään vuonna 1973 - ja monella tapaa samaan aikaan. Folkin kasvattaman Hectorin levyllä kuullaan vakavan tiedostavaa runoilijaa, kun taas savolainen Juice Leskinen paljastuu ilkikuriseksi humoristiksi, jonka loppusoinnutetut tekstit ovat suoraan sukua kotimaisille ralleille. Bluesiin pohjaava Dave Lindholm toi puolestaan mukanaan puhekielisyyttä, katujen omaa kieltä.

Hurriganes: Roadrunner (Love, 1974)
Helsinkiläistrion toinen albumi nousee useimmin esille, kun metsästetään suomirockin merkittävintä levyä. Arvio on varmasti lähellä totuutta. Hurriganes toi rock'n'rollin tänne uudestaan, päivitti sitä raskaalla kädellä, ylsi jättisuosioon ja innosti kokonaisen sukupolvellisen muusikoita. Pyörremyrskyn jälkiä korjailtiin myös Pohjanlahden länsipuolella.

Sleepy Sleepers: Sinulle äiti (EMI, 1975)
Levyn tekeminen oli vielä 1970-luvulla niin harvinainen rituaali, että monet kavahtivat vinyylin tuhlaamista lahtelaisrokujen räävittömyyksiin. Sittemmin yhtyeen epäsovinnainen huumori ja rajoituksia uhmaava anarkistisuus on toki myönnetty tarpeelliseksi hyökkäykseksi Kekkoslovakian (laulaja Mato Valtosen termi) pysähtyneisyyttä vastaan.

Teddy and the Tigers: Boppin' (Poko, 1978)
Rock'n'rollin uusi tuleminen saavutti Suomessa lakipisteensä, kun kolmen keravalaisen yhtye sytytti rockabilly-kapinan liekkeihin. Sitä seurasi muutaman vuoden kestänyt omalaatuinen kausi, kun 1950-luvun arvot vyöryivät niin lavoille, levylistoille kuin vaatekauppoihin. Buumi jätti jälkeensä yhä aktiivisen rock'n'roll-harrastajien joukon.

Maarit: Siivet saan (Dig It, 1978)
Maarit oli luonut uraa jo muutaman vuoden, mutta Siivet saan -albumilla hän esittäytyi myös lauluntekijänä - naisrokkarien asema pelkkinä tulkitsijoina alkoi olla mennyttä. Muun muassa Yhdysvaltain länsirannikon soundista ammentaneesta levystä tuli menestys Jäätelökesän siivittämänä. Monille naislaulajille Maaritin esimerkki on ollut tärkeä.

Eri esittäjiä: Pohjalla (Love, 1978)
Briard, Pelle Miljoona ja Eppu Normaali olivat ehtineet perehtyä punkrockiin omilla levyillään, mutta perustavanlaatuisinta jälkeä tehtiin Pohjalla-kokoelmalla. Pelle Miljoonan yhteiskuntakriittinen vyörytys, Problemsin rempseä katurock, Se-yhtyeen älyllisempi lähestymistapa ja Sehr Schnellin monotonisuus määrittivät kerralla kotimaisen punkrockin suuntaviivat.

Eppu Normaali: Maximum jee & jee (Poko, 1979)
Ylöjärveläinen Eppu Normaali vapautui nopeaa tahtia punkrockin kahleista, ja tulevan merkit olivat ilmassa jo yhtyeen toisella albumilla. Maximum jee & jee oli samaan aikaan uuden aallon merkkiteos, mutta myös lähtölaukaus yhtyeen seuraavan vuosikymmenen aikana viimeistelemälle uudelle suomirockille. Murheellisten laulujen maa sinetöi yhtyeen aseman muutamaa vuotta myöhemmin.

Lama: Totuus löytyy kaurapuurosta (Johanna ep, 1980)
Terveet Kädet: Rock laahausta vastaan (Ikbals ep, 1980)
Jos suomalainen rock koskaan oli kiinni ajassa ellei jopa edellä, se tapahtui 1980-luvun alussa punkrockin muuttuessa nopeammaksi ja aggressiivisemmaksi hardcoreksi. Helsinkiläisen Laman ura oli käytännössä ohi jo ennen kuin ilmiö pääsi vauhtiin, mutta torniolainen Terveet Kädet nousi suunnannäyttäjäksi jopa Atlantin tuolla puolen - marginaalissa mutta kuitenkin.

Hanoi Rocks: Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks (Johanna, 1981)
Hurriganes toi rockin pysyvästi Suomeen, ja Hanoi Rocks vei sen takaisin maailmalle. Yhtyeen juuret olivat jäljitettävissä 1970-luvun klassiseen rockiin, mutta vaikutteet reggaesta punkiin sävyttivät sovituksia. Hanoi Rocksin asenne ja tyyli jättivät myös jälkensä - pojat meikkasivat pian jopa Porissa.

Tuomari Nurmio: Lasten mehuhetki (Johanna, 1981)
Viimeistään kolmannella albumillaan Tuomari Nurmio oli rusikoinut amerikkalaisesta perinnemusiikista nyrjähtänyttä ja romuluista härmäbluesia, jota moniulotteiset ja runolliset tekstit korostivat.

Hassisen Kone: Rumat sävelet (Poko, 1981)
Toisella levyllään Hassisen kone vei uuden aallon rockinsa entistä tummanpuhuvampiin maisemiin, jossa kuului myös soittajien muinainen progetausta. Joensuulaisyhtye esitteli myös suorasanaisen sanoittajan Ismo Alangon, jonka kädenjälki on kuulunut monessa käänteessä.

Zero Nine: Visions, Scenes and Dreams (Dig It, 1982)
Raskas rock oli pitkään angloamerikkalaisten yhtyeiden hallinnassa eivätkä suomalaisten kokeilut olleet osoittautuneet kovin kauaskantoisiksi. Ensimmäisiä varteenotettavia yhtyeitä oli kuusamolainen Zero Nine, jonka esimerkki rohkaisi tulevia sukupolvia ja kylvi alulle Pohjois-Suomen metalli-imperiumin.

Popeda: Mustat Enkelit (Poko, 1982)
Ikurin turbiinien rapparirokkia - perisuomalaista raskaan rockin, punkin ja huumorin risteytystä - on kehäkolmosen sisällä saatettu halveksua, mutta muualla se on piirtänyt routaiseen maahan syvän jäljen. Huomattavaa on myös se, että Popeda teki heviä ensimmäisellä kotimaisella kauan ennen kuin siitä tuli maan tapa.

J. Karjalainen: Yö kun saapuu Helsinkiin (Kompass, 1982)
Blues, soul ja kantri eivät olleet aiheuttaneet Suomessa kansan syviin riveihin ulottuvaa innostusta ennen kuin americanan pariin pääsi helsinkiläinen mainostoimittaja J. Karjalainen. Hänen omalaatuisen fraseerauksensa ansiosta musta musiikki taipui sujuvasti myös suomeksi.

Musta Paraati: Peilitalossa (Johanna, 1983)
Musta Paraati esitteli Lepakosta käsin uuden vuosikymmenen soundin, joka oli rujo, moderni ja ahdistunut. Yhtyeen mustanpuhuva goottirock painui vuosiksi unholaan - kunnes se muistettiin taas uuden vuosituhannen kynnyksellä.

Sielun Veljet (Poko, 1983)
Hassisen koneesta suosion huipulla irtaantunut Ismo Alanko ällistytti kaikki uuden yhtyeensä modernilla primitiivisyydellä. Yleisöltä meni Sielun Veljien sulattelemiseen useampi levy, mutta nousevaan muusikkopolveen yhtyeen riisutut hokemat ja soiton ankaruus jättivät lähtemättömän jäljen.

Yö: Varietee (Poko, 1983)
Punkin kasvattamat tulokkaat versioivat toisella singlellään Tapio Rautavaaraa, mikä ennakoi tulevaa: Varieteella uuden aallon rock törmäsi iskelmästä tuttuun häpeilemättömään melodisuuteen. Siitä sai alkunsa Porirockin lyhyt mutta intensiivinen kausi ja Yön pitkä ura.

Dingo: Nimeni on Dingo (Kräk!, 1984)
Ja minkä Yö käynnisti, Dingo viimeisteli. Tarttuva suomirock, romanttiset sanoitukset ja Neumannin värikäs ulkoasu purivat teiniyleisöön tavalla, jota ei ole nähty ennen eikä jälkeen.

Topi Sorsakoski & Agents: In Beat (Parlophone, 1986)
Rock ja iskelmä ovat lyöneet Suomessa usein kättä, mutta harvoin niin voimallisesti kuin Agentsin kohdalla. Nostalgiset kappaleet ja Esa Pulliaisen tuoreet sovitukset toivat rockin pysyvästi myös tanssilavojen ohjelmistoon.

Stone (Megamania, 1988)
Amerikasta lähteneet metallin uudet alalajit tekivät suomalaisteineihin vaikutuksen ennätysvauhtia. Ensimmäisenä ja osuvimmin osingolle ehti Stone, jonka ensilevystä on kasvanut suomalaisen metallin käännepiste. Tästä alkoi kehitys, jonka satoa on sittemmin korjattu kansainvälisenä menestyksenä.

Leevi and the Leavings: Häntä koipien välissä (Megamania, 1988)
Kesken pahimman juppikauden Gösta Sundqvist muistutti arkirealistisilla tarinoillaan kansamme maaseudulle ulottuvista juurista. Monet myöhempien vuosien tekstittäjät ovat pitäneet Göstan vähäeleistä tyyliä hengissä.

22-Pistepirkko: Bare Bone Nest (Spirit, 1989)
Punkin, poikkitaiteellisuuden ja autotallirockin läpikäynyt 22-Pistepirkko löysi kolmannella albumillaan ihan oman nyrjähtäneen soundinsa. Sen menestys kävi mallista marginaalissa kasvaville seuraajille: myös outo ja erikoinen voi herättää kiinnostusta.

Raptori: Moe (Megamania, 1990)
Suomalaisen rapin vanhasta koulukunnasta mainitaan usein tosiasiassa harvojen kuulema Damn The Band. Samaa ei voi sanoa hyvinkääläisestä Raptorista, jonka huumorilla höystetty suomirap myi platinaa. Myös levyn konetaustat ennakoivat konevetoisen tanssipopin nousua.

CMX: Aurinko (Herodes/EMI, 1992)
Hardcore oli tuhonnut itse itsensä jo aikoja sitten, mutta sen musiikilliset perilliset hakeutuivat uusille urille. Torniolaisessa CMX:ssä yhdistyivät pohjoinen peräänantamattomuus, moderni vaihtoehtorock ja A.W. Yrjänän runolliset tekstit.

Waltari: Torcha (Emergo, 1992)
Waltari oli uransa alusta lähtien niin äkkipikainen käänteissään, että 1990-luvun alun musiikillinen crossover - metallin, hiphopin, funkin ja punkin risteytys - tuli sille kuin tilauksesta. Samaa soppaa hämmensi vähän myöhemmin myös The Rasmus.

Amorphis: Tales From the Thousand Lakes (Relapse, 1994)
Amorphiksen modernin metallin ja progressiivisen rockin yhdistelmä viimeisteltiin voimakkaalla kansallisella värillä: yhtye lainasi sanoitukset suoraan Kalevalasta. Levystä tuli suomimetallin ensimmäinen iso menestys maailmalla.

Jimi Tenor: Europa (Sähkö, 1995)
Vaihtoehtoisen konemusiikin nousu kulminoitui turkulaiseen Sähkö-yhtiöön, joka lanseerasi maailmalle muun muassa Pan Sonicin ja Jimi Tenorin. Jälkimmäinen yhdisti toisella soololevyllään onnistuneesti ylilyötyä viihdelaulamista, mustaa rytmiä ja pienimuotoista teknoa. Levy poiki sopimuksen Englantiin ja avasi markkinoita suomiteknolle.

Apulanta: Ehjä (Levy-yhtiö, 1996)
Grunge jyräsi Suomeen Yhdysvaltain luoteiskolkasta jo 1990-luvun alussa, mutta aiheen supisuomalainen sovitus otti tuulta alleen vasta vuosikymmenen jälkipuoliskolla. Heinolalainen Apulanta piiskasi itsensä listaykköseksi, innoitti leegion lyhytikäiseksi jääneitä jälkeläisiä ja pohjusti itselleen pitkän uran.

HIM: Greatest Lovesongs Vol 666 (BMG, 1997)
Ville Valon johtama HIM astui keskuuteemme hämmentävän valmiina. Raskaan rockin, goottiromantiikan ja härmäläisen iskelmän ristisiitos oli kohdallaan jo ensilevyllä eikä yhtye ole sittemmin linjaansa korjaillut: maailmalla on tullut menestystä ja koti-Suomessa yhtyeen soundia on varioitu ahkerasti.

Nightwish: Oceanborn (Spinefarm, 1998)
Heviä on tavattu laulaa korkealta ja kovaa, mutta Nightwish meni askeleen pidemmälle valjastamalla oopperalaulajattaren metallivyörytyksensä tulkiksi. Konseptia on sittemmin kopioitu pitkin maailmaa.

Bomfunk MC's: In Stereo (Sony, 1999)
House, hiphop ja breakdance olivat juurtuneet Suomeen jo aiemmin, mutta tuottaja Jaakko Salovaaran, räppäri Raymond Ebanksin ja dj Gizmon käsissä niistä tuli ilmiö. Eikä pelkästään Suomessa, sillä Freestylerista tuli ensimmäinen suuri suomalaismenestys Euroopan hittilistoilla.

Fintelligens: Voittamaton (Sony single, 1999)
Suomenkielinen hiphop kärsi pitkään huumorimusiikin leimasta kunnes uusi sukupolvi esitteli uuden tavan kuljettaa kieltä. Fintelligensin ensisingle osoitti, että yleensä itseään vähättelevät suomalaiset voivat myös boustata. Samalla levy käynnisti hiphopparien kilpajuoksun radioaalloille ja levy-yhtiöiden neuvottelupöytiin.

Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus: Itku Pitkästä Ilosta (Ranka, 2000)
Trio Niskalaukauksen raskaina soivat kitarat ja Timo Rautiaisen yhtä raskassisältöiset sanoitukset määrittelivät suomirockin jälleen uudestaan. Lukemattomat aikalaiset ovat pitäneet huolen, että uuden vuosituhannen alkajaisiksi suomalainen rock on ollut raskasta ei vain englanniksi vaan myös suomeksi.

Paleface: The Pale Ontologist (RCA, 2001)
Koska rap on sidonnaista kielelliseen taituruuteen, suomalaisten mahdollisuuksia englanninkielellä on lähtökohtaisesti pidetty rajallisina - kunnes vaihto-oppilasvuoden ja englannin opiskelujen kypsyttämä Paleface julkaisi ensilevynsä. Kansainvälinen tunnustus on vielä saavuttamatta, mutta esimerkki on annettu: se on sittenkin mahdollista.

Soul Captain Band: Jokaiselle tulta (Wolfram, 2001)
Kun reggae teki kansainvälisen läpimurtonsa 1970-luvulla, sen rantautuminen Suomeen jäi lähinnä kuriositeetiksi. Sitäkin yllättävämpää on, että uusi maihinnousu tapahtui lähes 30 vuotta myöhemmin Soul Captain Band -kollektiivin myötävaikutuksella.

JARKKO JOKELAINEN / Helsingin Sanomat

 Kuinka rock rantautui Pohjan perukoille