HS Sunnuntai 1.5.2005
"Sibeliuksen musiikista on tullut rasismin ja nationalismin temmellyskenttä"
Kuinka usein sitä törmääkään ajatukseen, jonka mukaan ainoastaan suomalainen kapellimestari osaa johtaa ja tulkita Sibeliusta "oikein". Tätä mantraa toistavat maamme musiikki-ihmiset, kriitikot ja muut kulttuurialan toimijat väliin suorastaan unisonossa ja ihan varteenotettavallakin tasolla: vaativat Finlandiaa kansallishymniksi.
Hämmästyttävää tässä ajatusrakennelmassa ja sen puoltajissa on se, että pohdinnan ilmeisen rasistinen, sovinistinen ja nationalistinen diskurssi ei tunnu ketään häiritsevän: Sibeliusta voi ymmärtää "oikein" ainoastaan tietynlaisen verenperimän ja kulttuuritaustan kautta. Jokaisen itseään kunnioittavan, kansainvälistä menestystä tavoittelevan suomalaisen kapellimestarin kuuluu tehdä kokonaislevytys Sibeliuksen sinfonioista, mutta Beethovenin sinfonioita suomalaiset eivät juuri ole purkittaneet.
Voihan tämä suomalaisuuslaatuaste Sibeliuksen kohdalla tietysti jollakin tasolla päteäkin, mutta ajatusrakennelman seuraamukset hirvittävät. Sibeliuksen uljas musiikki kun tulee samassa hötäkässä puetuksi kansallisten värien ja sävyjen viittaan, itsenäisyyspäivämusiikiksi, josta sen on perin vaikea murtautua kohti universaalimpaa sfääriä.
Suomalainen yhteisö on tehnyt Sibeliuksestaan väkisinkin "oman" säveltäjänsä, ja jopa säveltäjän omat pyrkimykset irtautua ulos tästä nurkkapatriotismin ahdistavasta puristuksesta on torjuttu äärimmäisen tarmokkaasti. Sibeliuksen varaan on rakennettu Suomen musiikkikulttuurin perusta, sen vientipyrkimykset ja tukipolitiikka, ja varsin usein hänen jälkeensä toimivat säveltäjät ovat tunteneet työskentelevänsä "Sibeliuksen varjossa".
Isänmurhaajaksi tai emansipaation kärjeksi on toistaiseksi uskaltautunut kovin harva, eikä musiikkipolitiikan perusteitakaan ole kauhean vakavasti kyseenalaistettu.
Jo Sibeliuksen ensimmäisissä esiintymisissä sinfonikkona 1890-luvulla suomalainen yleisö koki kuulevansa hänen musiikissaan "luonnon äänen", joka nopeasti valjastettiin identiteettiään etsivän yhteisön tarpeisiin. Muutaman vuosikymmenen aikana hienovarainen sibeliaaninen panteismi alistettiin "kotimaan luonnoksi"sekä varsin voimallisesti 1930–40-luvuilla "isänmaan luonnoksi", jollaisena sitä kaupattiin myös ulkomaille. Osittain tämä prosessi on käynnissä vielä tänäkin päivänä.
Tarvitseeko Sibeliuksen musiikki tuekseen tätä kansallista uhoa, kun sen suurin arvo on panteismissa? Vastaus lienee siinä, että Suomi tarvitsee enemmän Sibeliusta kuin Sibelius Suomea. Ihmisestä, Janne Sibeliuksesta, on tullut myytti ja sitten ikoni, ja hänen inhimillistämisensä, metamorfoosin käänteinen vaiheistus, on uskomattoman vaikeaa.
Niinpä me työnnämme sisulla Sibeliuksen saunaan paistumaan ja oletamme hänen tulevan löylyn pehmittämänä sieltä ulos sinivalkoiseen pyyhkeeseen kietoutuneena ja edelleen valmiina edustamaan "meitä" maailman musiikkipainimaaotteluiden raskaansarjan mittelöissä. Mutta kun painijoiden ennakkoarviointi tapahtuu, me mielellämme unohdamme sen, että esimerkiksi saksalaisessa punnituksessa Janne ei välttämättä edes selviä mörssäriluokkaan vaikkapa nyt Wagnerin, Beethovenin tai Mozartin kanssa samalle molskille äheltämään. Tästä huolimatta me vaadimme hänelle sinisen painitrikoon asemasta sinivalkoista urheilupukua ja viemme häneltä näin loputkin menestymisen mahdollisuudet.
Miksi musiikista on tullut tällainen kansallisten tuntojen temmellyskenttä? Eikö urheilu riittäisi tähän vallan hyvin? Miten järkyttäviä ja tyylittömiä muotoja tämä nationalistisen puhurin ja huonon itsetunnon uhmakkaan epävarma hilpeys musiikissa voikaan saada? Germany twelve points!
Erityisesti keskieurooppalaisia kansallisnero Sibeliuksen patrioottisen pateettinen esitteleminen suurena taiteena on ärsyttänyt ihan inhoreaktioiden tasolle asti. Esimerkiksi saksalaiselle musiikkifilosofille Theodor W. Adornolle Sibelius muodosti kokonaisvaltaisen vihollis- ja uhkakuvan, jota vastaan Adornon omat teoriat taistelivat. Sibelius oli Adornolle taantumuksellinen "sävellysfirma", jonka musiikki ruokki massojen "väärää tietoisuutta", piti heitä pihdeissään kritiikittömällä ja vapaaehtoisella hanhenmarssimatkalla kohti fasismia ja totalitarismia. Sibeliuksen menestys Englannissa ja Yhdysvalloissa tapahtui Adornon näkemyksen mukaan "edistyksellisten" säveltäjien kustannuksella.
Helmikuussa vuonna 2005 uusnatsit järjestivät mielenosoitusmarssin Dresdenissä kaupungin tuhonneen pommituksen 60-vuotispäivän muistoksi. Marssinsa taustalle he olivat valinneet musiikiksi muun muassa Sibeliuksen Finlandian. Suomessa tätä kauhisteltiin, ja Berliiniin sijoitettu maamme suurlähettiläs vaati mielenosoittajia jatkossa lopettamaan vastaavanlaisen Sibeliuksen "väärinkäytön".
Ihan kaikkia uusnatsien musiikkivalinta ei kuitenkaan yllättänyt: Sibeliushan politisoitiin "Kolmannessa valtakunnassa", hän oli yksi eniten soitetuista ulkomaisista säveltäjistä, jonka "asiaa" natsit tietoisesti ja osin Sibeliuksen myötävaikutuksella koettivat musiikkipoliittisilla toimillaan edistää. Sibelius ei missään tapauksessa ollut pelkkä viaton sivustakatsoja siinä prosessissa, jossa "pohjoinen rotupuhtaus" koki voittokulun natsi-Saksassa ja juutalaiset modernistit joutuivat maanpakoon, jotkut jopa keskitysleirien kaasukammioihin.
Tekisi mieli sanoa, että Sibelius ei käynyt musiikillisella itärintamalla mitään erillissotaa, kuten ei keski- ja itäeurooppalaisesta näkökulmasta tarkasteltuna käynyt valtiokokonaisuus Suomikaan.
Nämä ovat asioita, joista Suomessa niin kovin mielellään on vaiettu. Miksi? Olisiko Suomen Berliinin-suurlähettiläs reagoinut yhtä voimakkaasti tai kenties ollenkaan, jos uusnatsit olisivat saaneet päähänsä panna biisilistalleen vaikkapa Uuno Klamin tai Eppu Normaalin musiikkia?
Eipä kai siitä sentään mieltä olisi pahoitettu; mahtaako lähettiläs edes tuntea Klamin tai Eppujen musiikkia? Ja varjelkoon, että ne sentään säästyisivät tältä suomalaiskansalliselta nationalismihössötykseltä, jolta Sibelius ei ole säästynyt.
Muutama kesä sitten kerrottiin uutislähetyksissä, että Ainolan ympäristössä Järvenpäässä oli käynnistetty Sibeliuksen kävelypolkujen entisöinti. Haluttiin nyt saada tieto siitä, mitä reittejä Sibban rakastamat patikointituokiot olivat menneet, minkälaisissa maisemissa inspiraatiot olivat syntyneet.
Näin on siis jo Sibeliuksen kaivauksetkin aloitettu: ujosta hämeenlinnalaisesta pikkupojasta on tullut arkeologinen kohde.
Antti Vihinen
|
|
 Helsingin Sanomien toimitus
Sunnuntaidebatti
PL 80, 00089 Sanomat
|
|
|
