HS Sunnuntai 1.5.2005
"Sibeliuksen musiikista on tullut rasismin ja nationalismin temmellyskenttä"
Nationalismista ei ole ollut Sibeliuksen maineelle kuin haittaa, kirjoittaa Lahden Sibeliustalon toimitusjohtaja Antti Vihinen. Saksan uusnatsitkin soittivat Finlandiaa.
JÄLKIPELI
Uusnatsitkin pitävät huolta maineestaan!
 Helsingin Sanomissa jo 16.2.2005 uutisoitu Dresdenin mielenosoitusmusiikki aloitti keskustelun, johon saksansuomalainen Sibelius-tutkija ei voi olla osallistumatta. Kommentit maailmansodan loppuvaiheista sodan loppumisen vuosipäivän (8.5.) tiimoilta antavat siihen ajankohtaisen aiheen.
Sibeliuksen, Smetanan, Orffin ja Wagnerin musiikin avulla Dresdenin uusnatsit osoittivat hallitsevansa historiallisen musiikkitieteen perusteet ja arvostavansa korkealaatuista musiikkia. Musiikinhistorian konsultti oli valinnut Saksin osavaltion parlamentissa edustettujen uusnatsien (Nationales Bündnis) toimeksiannosta paitsi ohjelmiston, myös tilaisuudessa käytetyt äänitteet. Aivan samaan tapaan jo 1930-1940-luvuilla Saksan natsihallinto (NSDAP) valitsi ulko- ja sisäpolitiikkansa aseiksi muutakin kuin ideologisesti ”puhdasta” musiikkia ja käytti apunaan alan ammattilaisia, myös juutalaisia. Protestiin olisi nyt aihetta oikeudenomistajilla, siis myös musiikin esittäjillä - pikemmin kuin esimerkiksi Suomen suurlähetystöllä. Olisi aihetta selvittää, minkä kaupungin orkesteri musisoi tahtomattaan Dresdenissä käytetyllä CD-levyllä.
On syytä muistaa, että NSDAP:lla eli Kansallissosialistisella työväenpuolueella oli Saksan konservatiivisissa ja kansallishenkisissä piireissä pitkään huono maine, eihän Einsteinin kanssa samoja kouluja käynyt sivistyneistö voinut samaistua SA- ja SS-järjestöjen riehuntaan. Puolueen vaalimenestys maaliskuussa 1933 oli tiettävästi lähinnä pienteollisuustyöläisten, minimipalkkaisten toimihenkilöiden ja pienten kaupunkien työttömän väestön ansiota. Hitlerille 43,9 prosentin vaalitulos oli ennen vaaleja vastustajiin suunnatun terrorin vuoksi joka tapauksessa pettymys ja jopa aihe itsekritiikkiin. ”Maaseutupuolueen” mainetta pyrittiinkin valtaan päästyä puhdistamaan paitsi perinteisellä kommunisminvastaisuudella, myös ylevillä taidetapahtumilla, jotka eivät suinkaan vastanneet niin sanotun rivinatsin (saatikka jazzia arvostaneen Goebbelsin) makua. Vasta vähitellen Saksan jopa aatelistoa ja vaurasta porvaristoa edustava virkamieseliitti, jota ilman diktatuuria ei olisi voitu pitää pystyssä, alkoi luottaa ”sosialistiseen työväenpuolueeseen” ja sen edustajien mustiin saappaisiin.
Miehitetyssä Pariisissakaan ei pitäydytty saksalaiseen musiikkiin, vaan tuettiin harkitusti paikallista korkeakulttuuria. Teeskenneltiin sivistyneisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Jopa juutalaisia säveltäjiä esitettiin natsihallinnon tuella. Suomalaisia liittolaisia käsiteltiin ”samettihansikkailla” kuten Hitler Suomen vierailunsa jälkeen 1942 vaati. Yksi keino oli Sibeliuksen liehitteleminen suomalaisten (muun muassa Mannerheimin) iloksi.
Vastaavasti nyky-Saksassa ja muissa maissa, joissa uusnatsit ovat päässeet kaduilta kansanedustajiksi, taidemusiikin käyttö marssimusiikkina luo mielikuvan sivistyksestä, voidaanhan olettaa, että ainakin kouluja käynyt väestö kaduilla ja television ääressä tunnistaa esimerkiksi Finlandian ylevän soinnin. Vuoden 2005 helmikuussa Dresdenissä Smetana ja Sibelius antoivat kaiken lisäksi vaikutelman modernista peruseurooppalaisuudesta. Amerikkalaista tai englantilaista ”patrioottista” musiikkia ei erehdytty soittamaan!
Finlandian sopivuus nimenomaan Dresdenin tilaisuuden taustamusiikiksi vuoden 1945 pommituksen vuosipäivänä ei siis mitenkään liity Sibeliuksen poliittisiin näkemyksiin yli 40 vuotta teoksen säveltämisen jälkeen, kuten skandaalihakuisesti ei väsytä vihjailemaan, vaan - toden totta - vuoden 1899 tilanteeseen ja teoksen ajattomaan merkitykseen. Suomessa koettiin Venäjä sortajaksi ja kerättiin voimia kansalliseen näyttöön, johon koettiin olevan moraalinen oikeutus. Viime viikkoina on puolestaan käyty laajaa keskustelua siitä, kuinka epäinhimillisiä Dresdenin historiallisen keskustan tuhoamisen kaltaiset voimannäytöt olivat ja kuinka kohtuutonta siviilikohteiden hävittäminen sodan loppussa oli. Pontta pohdiskelu on saanut ajankohtaisista uutiskuvista.
Finlandia soi Saksassa tämän tästä radiossa, jossa sitä kommentoivat kotiläksynsä tehneet toimittajat. Heitä sen enempää kuin uusnatseja tai saksalaista yleisöä ei ole aihetta aliarvioida Dresdenin musiikista keskusteltaessa. Sibeliuksen Finlandia ja Smetanan Moldau voidaan tulkita tietoiseksi viittaukseksi ihmisen perusoikeuteen vastustaa sortoa. Tätä oikeutta voidaan toki käyttää myös väärin. Moralisointi onkin uusnatsien vaarallisimpia aseita ja jo 1930-luvulla hyväksi havaittu keino kerätä pisteitä maltillisesti kansallishenkisissä piireissä, joihin Sibeliuskin kuului.
Tomi MÄkelÄ
musiikkitieteen professori
Magdeburgin yliopisto
Suomen Akatemian tutkimusprojektin johtaja
|
|
Helsingin Sanomien toimitus
Sunnuntaidebatti
PL 80, 00089 Sanomat
|
|
|
