HS Sunnuntai 6.3.2005
"Lihavat lapset saatava liikkeelle"
Nuorten liikapaino on Suomessa yli kaksi kertaa yleisempää kuin 25 vuotta sitten. Taustalla on huomattava ja nopea elintapojen ja kulttuurin muutos, joka tulevina vuosikymmeninä näkyy terveydenhuoltokustannuksissa, jos mitään ei pys tytä tekemään.
Julkinen keskustelu asiasta on kaventunut ruokailukeskeiseksi, ja pääsyntipukeiksi on nimetty pikaruoka ja koulujen virvoitusjuoma-automaatit. Ratkaisuiksi on esitetty muun muassa pikaruoan mainoskieltoa televisiossa sekä virvoitusjuoma-automaattien poistamista kouluista.
Tietysti pikaruoan tai virvoitusjuomien liiallinen käyttö lihottaa. Useimmilla lapsilla se ei silti liene pääasiallinen syy painon kertymiseen.
Elintarviketeollisuus voi toki auttaa lihavuuden ehkäisyssä pienentämällä virvoitusjuomien, sipsien, suklaiden ja makeisten pakkauskokoja sekä ilmoittamalla ravintosisällön pakkauksissa nykyistä paremmin. Perheravintolat taas voivat lakata palkitsemasta suurannosten syöjiä alennuksilla ja ilmaisilla jälkiruoilla.
Kouluikäisten painonhallinnan kannalta tärkeimmät ratkaisut tehdään kuitenkin päivittäisessä arjessa, etenkin kotona ja koulussa. Tämän sanomalla en hae syyllisiä, vaan niitä, joilla on ratkaisujen avaimet lasten terveyden tukemisessa.
Pelkät kiellot eivät paranna lasten ruokatottumuksia. Esimerkiksi hyvä aamiainen ja koululounas vähentävät tarvetta naposteluihin ja välipaloihin. Mutta muistetaanko kiireen keskellä kiinnittää huomiota hyvään aamiaiseen?
Entä voivatko koulut tarjota mitättömillä määrärahoilla sellaista ruokaa, joka maittaisi lapsille? Yläasteella vain noin kymmenen prosenttia lapsista syö koko lounaan. Koululounaaseen ja hyvään välipalaan sijoittaminen maksaisi itsensä takaisin terveempinä nuorina ja aikuisina varmemmin kuin limsa-automaattien kieltäminen.
Epäterveellisen ruoan mainonnan rajoittaminen ei ole ihan helppoa. Saman tien pitäisi kai myös kieltää esimerkiksi automainokset (käveleminen vähenee) ja televisio- ja videomainokset (istuminen lisääntyy).
Mitä elintarvikkeita sitten saisi mainostaa? Saisiko ruokaöljyä, vaikka se on rasvaa? Entä jogurttia, joka sisältää enemmän sokeria kuin virvoitusjuoma? Elintarvikkeiden luokittelu terveellisiin ja epäterveellisiin on vaikeaa – siksi tupakan ja alkoholin mainonnan rajoitukset eivät ole tässä hyvä vertailukohta.
Vilkas keskustelu ruoasta on osin vienyt huomion hyvin vakavasta asiasta: kouluikäisten lihominen ja kunnon heikkeneminen johtuvat ilmeisesti vielä enemmän fyysisen aktiivisuuden vähentymisestä kuin liiasta syömisestä. Erityisen huolestuttavaa on liikunnan määrän romahtaminen murrosiässä.
Opetushallituksen toteuttamat 15-vuotiaiden liikunnan arvioinnit kertovat kestävyyskuntoa mittaavan sukkulajuoksun keskituloksen heikentyneen 1998–2003 peräti 25 prosenttia. Varusmiehillä 12 minuutin juoksussa heikkojen (alle 2 200 metriä) tulosten osuus on 25 vuodessa nelinkertaistunut viidestä melkein 20 prosenttiin.
Nykyisten koululaisten 30–45-vuotiaat vanhemmat ovat ikäryhmien vertailussa fyysisesti kaikkein passiivisin ryhmä. Vanhempien asenteilla ja esimerkillä on merkitys: nykyajan lapset näkevät, että vapaa-aika sopii kuluttaa sohvalla eikä käveleminen ole tarpeellista, koska auto ja hissi on keksitty.
Koululiikunnan vähäisestä määrästä on puhuttu paljon. Tuntimäärän lisääminen tuskin on ratkaisu, vaikka en ymmärräkään kurssimaista lukiota, jossa liikunnan kurssin suoritettuaan voi olla puolikin vuotta kokonaan ilman liikuntaa.
Kyse on silti enemmän sisällöistä ja toimintatavoista. Kasvissyöjä saa kasvisruokaa koulussa, mutta lasten ja nuorten oletetaan liikkuvan muun luokan mukana. Miksei tarjota vaihtoehtoja?
Ehdotan, että luokkajako unohdetaan liikuntatunneilla. Useamman luokan kesken koululaisille saadaan lisää valinnan mahdollisuuksia.
Entä tarvitaanko liikuntanumeroa? Huono liikuntanumero ei yleensä motivoi vaan pikemminkin heikentää lapsen minäkäsitystä itsestään liikkujana. On selvää, että matematiikasta pitää saada arvio osaamisen perusteella, mutta koululiikunnassa tärkeintä on se, että lapset ja nuoret löytävät ainakin joissain liikunnan muodoissa aikuisikään jatkuvan nautinnon ja ilon.
Välitunneilla vietetään yli kaksi kertaa enemmän aikaa kuin liikuntatunneilla. Siksi koulujen pihojen rakentaminen omaehtoista liikuntaa kannustaviksi on tärkeää, jos halutaan ehkäistä lasten ja nuorten lihavuutta.
Jo nyt valtio myöntää tukea koulupihojen kunnostamiselle lähiliikuntapaikoiksi, kunhan kunnat sijoittavat hankkeisiin oman osuutensa. Hyvästäkään koulupihasta ei kuitenkaan ole iloa, ellei oppilaita saada välitunnilla menemään ulos.
Urheiluseurat ovat loistavia liikuttajia, mutta ikävä kyllä monet lapset lopettavat urheilun viimeistään yläasteelle siirryttäessä. Pitäisikö lajiliittojen valtionavustuksissa olla ehto, jonka mukaan rahaa saa myös siitä, että keksii keinoja nuorten urheilun harrastamisen – ei vain kilpailemisen – lisäämiseksi?
Elintapoja pidetään yksilön omien valintojen tuloksena. Fyysisen ja sosiaalisen ympäristön tarjoamilla mahdollisuuksilla, kannustimilla ja rajoituksilla on kuitenkin suuri merkitys lopullisten elintapojen muovautumisessa. Nykyiset lapset ja nuoret ovat ihan yhtä fiksuja kuin oltiin parikymmentä vuotta sitten. Yhteiskunnan ja elämäntavan muutokset ovat vain johtaneet siihen, että painonhallinta edellyttää yksilöltä yhä enemmän tietoisia ja jopa "kehityksen" vastaisia valintoja – kuten portaiden käyttöä hissin sijasta. Hyvät valinnat pitää tehdä helpoiksi ja houkutteleviksi.
Lihavuuden ja siihen liittyvien haittojen ehkäisy edellyttää myös yksilöllistä lähestymistä: etenkin fyysisesti passiivisten, liikunnallisesti vähemmän lahjakkaiden lasten aktiivisuutta pitäisi tukea aivan eri tavoin kuin nykyisin.
Kohtuukuntoisen koululaisen kunnon parantaminen hyväksi tai erinomaiseksi voi olla oppimis- tai urheilutavoitteiden kannalta hyvä teko. Sen sijaan rapakuntoisen innostaminen edes kohtuukuntoiseksi ja liikunnan ilon sytyttäminen hänessä on varsinainen terveysteko.
Mikael Fogelholm
 |
|
 Helsingin Sanomien toimitus
Sunnuntaidebatti
PL 80, 00089 Sanomat
|
|
|
