HS Sunnuntai 13.3.2005
"Palkkauudistus tekee yliopistosta levyraadin"
Helsingin yliopistossa siirrytään uuteen palkkausjärjestelmään. Yliopiston opetus-, tutkimus- ja hallintotehtävät mitoitetaan vaativuudeltaan kymmeneen tai viiteentoista ”tasoon”. Näille ripustetut työntekijät pisteytetään ”henkilökohtaisen työpanoksensa” mukaan.
Uusi järjestelmä korvaa nykyisen, jossa palkat perustuvat virketehtävänimikkeisiin ja valtion palkkataulukkoon. Pisteitä kullekin akateemisen yhteisön jäsenelle annetaan yhdestä viiteen, puolet vähemmän kuin levyraadissa. Palkkaerot syntyvät näin määrittyvässä pistepörssissä.
Uudistuksen tavoitteista ei sitä koskevissa ohjeissa sanota sanaakaan. Ajatuksena lienee kohdella yliopistoa kuin muuta valtionhallintoa, jossa vastaava uudistus on meneillään. Yliopiston työntekijät asetetaan toisiinsa nähden kilpailuasemaan. Kilpailu ratkaistaan tieteen ja opetuksen ulkopuolelta annetuin kriteerein.
Uudistuksen henkeä kuvaa siihen liittyvän ohjeistuksen ensimmäisen sivun ensimmäinen lause: ”Kaikilla työpaikoilla on välittömästi käynnistettävä tehtävänkuvausten laadinta ja tehtävän vaativuustasoa koskevien ehdotusten valmistelu sekä valmistautuminen työntekijöiden henkilökohtaisen työstä suoriutumisen arviointiin.”
En liene tullut tällä tavoin käskytetyksi sitten suoritettuani varusmiespalveluksen 1970-luvulla. En selviytynyt palveluksesta erityisen hyvin. Uskon, ettei kysymys ollut vain siitä, että jokin minussa - niin kuin monissa varusmiestovereissani - vastusti tällaista määräilyä. Tietenkin vastustin määräilyä - tuskin olisin muutoin päätynyt akateemiselle uralle. Mutta jos käskyt olisi koettu oikeutetuiksi tai ne olisi perusteltu, olisi ne ehkä ollut helpompi niellä. Mikään ei silti taannut, että ne olisi pantu tehokkaasti täytäntöön - niin kuin ei takaa nytkään. Mutta motivaatio ja muistot esimiehistä värittyivät sen pohjalta, kuka kohteli varusmiehiä ajattelevina olentoina, kuka tyytyi huutamaan.
Tarkoituksenani ei nyt ole valittaa siitä, että hallintorakennuksen suunnalta kuuluu vääpelin huutoa. Huutaminen on yhtä yhdentekevää kuin se oli 1970-luvullakin. Haluan kiinnittää huomiota siihen, mitä nyt huudetaan. Harva kollega on suhtautunut uuden palkkausjärjestelmän käyttöön ymmärtävästi. Itse asiassa mitään uudistusta ei ole vuosiin vastustettu yhtä voimakkaasti.
Kritiikki ei ole johtanut mihinkään. Sen on ehkä ajateltu heijastavan suuressa hallinnossa yleistä muutosvastaisuutta tai turhautumista yliopistobyrokratian lisääntymiseen: ”Taas ne suunnittelijat teettävät meille töitä oman olemassaolonsa perustelemiseksi.” Aiheellinenkaan arvostelu ei ehkä erotu kaikesta siitä epämääräisestä purnauksesta, joka on osa minkä tahansa työyhteisön elämää.
Nyt on syytä reagoida täsmällisemmin. Kun vääpelin huutoa kuuntelee tarkasti, havaitsee, että esiin on nousemassa tärkeä periaatteellinen ongelma. Uuteen palkkausjärjestelmään sisältyvä tyypittämis-, mittaus- ja vertailupyrkimys tuo akateemisen tutkimuksen ja opetuksen alalle sille rinnakkaisen, sen luonteelle ja pyrkimyksille vieraan arviointijärjestelmän.
Opetuksen ja tutkimuksen - siis opettajan ja tutkijan - arvo mitataan pistein, jotka heijastavat tieteen kannalta outoja ja sille vieraita ”ammatinhallintaan”, tuottavuuteen (”laatu ja tuloksellisuus”) ja sosiaalisiin taitoihin (”vastuullisuus työssä ja toiminta työyhteisössä”) liittyviä näkökohtia.
Kiertoilmausten taustalla on pyrkimys tuoda näennäisesti selkeät ja suoraviivaiset, teknologisen rationaalisuuden ja panos-tuotos-ajattelun näkökulmasta yhteismitalliset arvot hallitsemaan akateemista työtä ja elämää.
Akateemisen yhteisön elämä ja toiminta puretaan kuin pystykorvan lukko osiinsa. Kokoamisen vauhdista ja tyylistä vääpeli antaa pisteet. Paitsi että työntekijät on saatava kilpailemaan keskenään,heidät on myös saatava hyväksymään tai ainakin toteuttamaan vääpelin arvomaailmaa.
Kun esimerkiksi edustamani tutkimussuuntauksen kohteena on noiden arvojen vaikutus yhteiskunnalliseen, erityisesti kansainväliseen elämään, ei niitä voi tietenkään ottaa lähtökohdaksi oman tai työtovereiden työn mittaukselle. Yritinkin hakea oman yksikköni arvioimista varten saamistani lomakkeista tai palkkausjärjestelmän webbisivulta ”palaute”-kohtaa. Tietenkin turhaan. Eihän vääpeli - siis suunnittelija - dialogia etsi.
Kysymyksessä onkin akateemisen elämän, tieteen arvojen ja lähestymistapojen alistaminen tieteen ulkopuolisille näkökohdille, jotka suunnittelijakin ymmärtää.
Tieteen sisäiset arvostelumenetelmät ovat monimutkaisia ja kiistanalaisia. Ammattilaiset kokevat usein oman alansa olevan ”kriisissä”. Eri metodit tuottavat erilaisia lopputuloksia, alan arvostetut asiantuntijat ovat erimielisiä jopa peruskysymyksistä. Yksi arvioi väittelijän suureksi lahjakkuudeksi - toinen ei hyväksy edes tämän lähtökohtia. Suunnitellun palkkausjärjestelmän kannalta tämä on harmillista. Yhteismitallisuuden aikaansaamiseksi tarvitaan tasoja ja pisteitä, niin kuin golfissa tai uimahypyissä. Onhan kysymys vakavasta asiasta: rahan jaosta.
Mitenköhän Galileo Galilei olisi pärjännyt, tai Ludvig Wittgenstein? Henry Ford ja Nikolae Ceausescu ainakin olisivat saaneet täydet pisteet.
Tällaiseen menettelyyn osallistuminen on ongelmallista tutkijalle, jonka tuotannon ydin on tähdännyt kyseenalaistamaan juuri uuden palkkausjärjestelmän kaltaiset yhteiskunnalliset ja henkilölliset käytännöt. Se on myös ristiriidassa tieteen autonomian periaatteen kanssa. Intuitio sanoo, että näitä kaavakkeita ei pidä täyttää, että tämän systeemin rationaalisuutta ei pidä lähteä pönkittämään.
Mutta esimiesasemassa joutuu ajattelemaan myös alaisiaan. Ei voi - niin kuin muutoin tekisi - heittää vain noppaa. Voi tietenkin teeskennellä, että tässä on kysymyksessä ihan tosissaan otettava tehtävä - niin kuin kunnon sotamies Svejk - ja panna määräykset täytäntöön niin pilkulleen, että niiden idioottimaisuus käy päivänselväksi. Tai sitten kulkea sosiaalidemokratian keskitietä - niin kuin ymmärtääkseni monissa yksiköissä on tehty - ja tasata pisteet.
En osaa sanoa, mikä epärehellisyyden muoto olisi tässä vähiten haitallinen - yliopistoyhteisölle, tieteelle tai omalle itselle. Miten toimia différend-tilanteessa, jossa jo alistuminen tarjottuihin pelinsääntöihin merkitsisi pelin häviämistä, tulemiseksi osaksi sitä ongelmaa, jonka haluaa ratkaista?
Siksi olen kirjoittanut tämän kirjoituksen. Olen halunnut julkaista sen tehdäkseni mahdolliseksi noiden pelinsääntöjen - siis uuden palkkausjärjestelmän - ottamisen tieteellisesti pätevään tarkasteluun. Mikä on se tiedekäsitys, joka niistä heijastuu? Minkälaista vallankäytön muotoa tai oikeudenmukaisuuden käsitettä ne edustavat?
Martti Koskenniemi
 |
|
 Helsingin Sanomien toimitus
Sunnuntaidebatti
PL 80, 00089 Sanomat
|
|
|
