HS Sunnuntai 15.5.2005
"Talouden luova tuho raivostuttaa ihmisiä"
Suomen talousmalli on muuttunut hallitsemattomasti aivan kuin mopo olisi karannut käsistä. Ihmiset eivät ole tajunneet, mitä on tapahtunut, arvioi ensi viikolla väittelevä yrityskonsultti Samuli Skurnik
JÄLKIPELI
Yksityistämisestä pitää puhua rehellisesti
 Samuli Skurnik eritteli debattipuheenvuorossaan (HS 15. 5.) harvinaisen selkeällä tavalla Suomessa tapahtuvia muutoksia. Terveys- ja sosiaalialoilla hänen kuvailemansa muutokset ovat vielä suurimmalta osaltaan tulossa. Niin Vantaan koulujen talousahdinko kuin vaikkapa Helsingin vanhushuolto tai terveysasemaverkon harvennus ovat osa suurta muutosta.
Poliittinen ja taloudellinen eliittimme on jo vuosia toteuttanut kansallista sopeuttamisohjelmaansa. Sen olennainen osa on sosiaali- ja terveydenhuollon uudelleenorganisointi.
Ohjelmaa on toteutettu vaivihkaa, mutta hyvin tehokkaasti. Muutos on edennyt ilman julkilausuttuja poliittisia päätöksiä: kuntien talous- ja toimintaedellytykset on vain vähitellen näivetetty, jotta tilaa saataisiin raivattua muunlaiselle toiminnalle.
Kehitys on jo varsin pitkällä perusterveydenhuollossa, sillä nykyäänhän kunnallisesti huolehditaan vain työelämän ulkopuolella olevista kuntalaisista. Työterveyshuollossa palvelut ovat paremmat, ja ne on varattu palkkatyössä olevan kansanosan pitämiseen työkykyisinä.
Tästä syystä Suomi onkin OECD:n laajan tutkimuksen mukaan Yhdysvaltojen ja Portugalin kanssa yksi länsimaiden epätasa-arvoisimmista maista, kun mitataan terveydenhuollon saavutettavuutta. Samanlaista kehitystä ollaan aloittamassa erikoissairaanhoidossa.
Sosiaalipuolella vanhusten ja muiden heikoimmassa asemassa olevien palvelut ovat käsittämättömän surkeat. Mikään laki ei anna vanhukselle subjektiivista oikeutta riittävään hoivaan toisin kuin esimerkiksi lasten päivähoidossa.
Ero on paljastava: lasten päivähoito järjestetään, koska sen avulla voidaan lisätä työvoiman tarjontaa, kun lasten vanhemmat saadaan nopeasti töihin. Lasten päivähoitoa ei tarjota lasten hyvinvoinnin vuoksi, vaan sen avulla voidaan etenkin naisvaltaisten alojen palkkataso pitää matalana. Itse asiassa huomattavaa osaa päivähoidon kuluista voidaankin pitää kunnallisena yritystukena eikä sosiaalimenona.
Mikäli koulujen talouskurjuutta yhä syvennetään, voi vähitellen syntyä paineita luoda rinnakkainen koulujärjestelmä. Monet vanhemmat olisivat ehkä jo halukkaita maksamaan jonkin verran opetuksesta, jotta koulussa olisi työrauha, käyttökelpoiset kirjat ja varoja kerhotoimintaan. Tässä ollaan kuitenkin vaarallisella tiellä, joka saattaa johtaa nykyistäkin jyrkempiin luokkaeroihin ja suomalaisen sopimusyhteiskunnan loppuun.
Julkinen keskustelu tavoitteista pitäisi käydä nyt: jos kerran muutokset on pakko tehdä, tehtäköön ne julkisesti hyväksytyin pelisäännöin.
Olisikin suotavaa, että esimerkiksi ennen viime kunnallisvaaleja käyty "yksityistämiskeskustelu" käytäisiin uudelleen ja tällä kertaa hieman rehellisemmin. On nimittäin tosiasia, että kaikki poliittiset ryhmät hyväksyvät sen yleisen käytännön, että monet kunnalliset palvelut hankitaan muuten kuin kunnan tuottamina. Tästä silloin tällöin käytävä "aatteellinen" keskustelu on silkkaa teatteria, jolla ajetaan jonkin pienen eturyhmän asiaa.
Oli palvelun tarjoaja mikä tahansa, maksajahan on aina sama: me vielä työkuntoiset palkkatyötä tekevät kansalaiset.
Maksajille on loppujen lopuksi sama, minkä niminen organisaatio palvelut tuottaa. Tärkeintä on, että perusasiat ovat kaikkien saatavilla ja heikoimmassa asemassa olevista – vanhoista, sairaista ja lapsista – huolehditaan hyvin.
Tämän toteutuminen mittaa, onko suomalaisella yhteiskuntamallilla vielä elinkelpoisuutta.
Jari Haukka
dosentti
Helsingin terveyslautakunnan jäsen (vihr)
|
|
Helsingin Sanomien toimitus
Sunnuntaidebatti
PL 80, 00089 Sanomat
|
|
|
