HS Sunnuntai 17.4.2005
"Raha ei pelasta kehitysmaita"
Suomen kehitysyhteistyö on muuttunut paljon ja maailma sen ympärillä vielä enemmän. Yksi näyttää kuitenkin pysyneen samana: vaatimus nostaa kehitysyhteistyömäärärahat 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta. Kehitysyhteistyörahojen taso on tärkeä asia. Yhtä tärkeää ovat niiden käyttö ja tulokset. Kehitysyhteistyöhön käytettiin Suomessa viime vuonna 527 miljoonaa euroa – puolet tavoitteesta. Mitä tapahtuisi, jos summa nostettaisiin kaksinkertaiseksi?
Kehitysyhteistyötä ovat aina ajaneet sisäiset ristiriidat. Sen viralliset perustelut ovat yleviä. Kehitysmaiden kehitys on kaikkien yhteinen etu. Solidaarisuus vaatii auttamaan heikompiosaisia. Köyhyyden vähentäminen luo turvallisuutta. Silti kehitysyhteistyöhön tarkoitetuilla varoilla on ajettu myös raadollisempia, antajien omia lyhyen tähtäyksen poliittisia ja taloudellisia etuja.
Juuri 40-vuotisjuhliaan viettäneen työn alkuvuosina tärkeää oli ulkopoliittinen missio: kirkastaa Suomen kuvaa pohjoismaisena ja siten länsimaisena valtiona – vastapainona Suomen asemalle Neuvostoliiton yya-kumppanina. Kun kehitysrahat alkoivat 1970-luvulla tuntuvasti kasvaa, niillä edistettiin yhä enemmän Suomen omia kaupallisia etuja.
Ulko- ja kauppapoliittisten tarkoitusperien kanssa kehitysyhteistyön sielusta kamppaili "developmentalistinen", kehityspyrkimykset vakavasti ottava ajatussuunta. Vastaanottajan äänen annettiin kuulua paremmin, ja kansainvälisestä kehitysajattelusta omaksuttiin nais- ja ympäristönäkökohtia.
Maavalinnasta taitettiin peistä. Tansania ja Vietnam olivat yhteispohjoismaisia, kehitysajatteluun ja solidaarisuuteen perustuvia valintoja. Niiden "vastapainoksi" tuotiin mukaan kaupallisesti kiinnostavampia maita, kuten Sambia, Kenia, Peru ja Egypti. Ja näiden "vastapainoksi" puolestaan rutiköyhiä maita, kuten Nicaragua ja Nepal.
Kehitysyhteistyörahat kasvoivat koko 1980-luvun. Ulko- ja ulkomaankauppapoliittisia intressejä tuki idealistien prosenttiliike. Sillä oli moraalista kanttia vaatimuksilleen, kun sen tukijat ohjasivat apujärjestöille prosentin omasta palkastaan.
Kehitysrahojen historiallinen huippu, 0,8 prosenttia, saavutettiin vuonna 1991, jolloin lama jo oli ovella ja bruttokansantulo syöksymässä laskukierteeseen.
Hankkeista tehdyt arvioinnit osoittavat, etteivät tämän politiikan kehitystulokset ja -vaikutukset olleet suhteessa satsattuihin voimavaroihin. Hankkeet saavuttivat suurin piirtein lyhyen tähtäyksen tulostavoitteet, mutta laajemmista vaikutuksista oli vähän näyttöä.
Lama, Neuvostoliiton romahdus ja Suomen EU-jäsenyys mullistivat myös Suomen kehitysyhteistyön.
Määrärahoja karsittiin rajusti. Vuonna 1994 maksatukset putosivat 0,31 prosenttiin bruttokansantulosta. Sen jälkeen varat ovat nousseet aallonpohjasta hitaasti. Ne ovat toki nousseet absoluuttisesti, mutta kansantulon kasvaessa niiden osuus on pysytellyt 0,3:lla alkavissa lukemissa (viime vuonna se oli 0,35 prosenttia). Sekin on liikaa valtiovarainministeriölle, joka aina tilaisuuden tullen tarjoaa sopivaksi tasoksi 0,25 prosenttia.
Kehitysyhteistyöhön kiinnitetyt kaupalliset toiveet ovat osoittautuneet kuplaksi. Vaikka oli – ja on – yhtiöitä, joille kehitysyhteistyötilaukset ovat olleet tärkeitä, hankkeet eivät johtaneet kestäviin kauppasuhteisiin. Eräät pettyneet idealistit puolestaan ajautuivat radikaaliin "postdevelopmentalismiin", joka torjuu tyystin koko kehityksen.
Suomen kehitysyhteistyön laatuun supistukset luultavasti vaikuttivat positiivisesti. Ne johtivat huolellisemmin mietittyihin strategioihin ja hankkeisiin, jotka oli paremmin sovitettu paikallisiin rakenteisiin. Uudet hankkeet olivat halvempiakin.
Jos nyt saadaan lisää rahaa, mikä takaa, että se käytetään viisaammin?
Suomella on uusi, hyvä kehitysapupolitiikka, kuuluu virallinen vastaus. Päätavoite on vähentää köyhyyttä YK:n vuosituhattavoitteiden mukaisesti. Apu keskitetään maille, jotka noudattavat "hyvää politiikkaa" ja integroituvat maailmantalouteen. Muun politiikan on tuettava tätä.
Taustalla on kehitysavun suuri murros. Kehitysyhteistyön tehtävänä ei enää ole tehdä kaikista kehitysmaista teollisuusmaiden kaltaisia. Tärkeintä on pitää köyhät mukana maailmantaloudessa ja saada niiden hallinto pyörimään niin, että ulkomaiset investoijat uskaltavat laittaa niihin rahansa.
Mosambikin ja Tansanian johtajat ovat osanneet lukea ajan hengen, joten niitä palkitaan suuntaamalla suoraa tukea – rahaa – niiden budjettiin. Nepalin kuningas on vallankaappauksellaan entisestään sitkistänyt maassa vallitsevaa konfliktia, ja avunantajien pitkämielisyys on koetuksella.
Suomen kehitysapupolitiikka seuraa kansainvälisiä, Maailmanpankki-vetoisia nykyoppeja. Tuloksista on toistaiseksi vähän näyttöä.
Köyhyys on vähentynyt tuntuvasti niissä maissa, jotka ovat globalisaatioprosessiin kytkeytymällä saaneet vauhtia taloutensa modernisaatioon ja rakennemuutokseen, kuten Kiinassa, Intiassa ja Vietnamissa.
Sen sijaan YK:n vuosituhattavoitteet näyttävät vain loitontuneen suurimmassa osassa Afrikan ja Aasian köyhempiä maita, vaikka ne olisivat noudattaneet kansanvälisen kehitys- ja köyhyysajattelun nykyoppeja. Näihin maihin kuuluvat myös Suomen useimmat kehityskumppanit.
Globalisaatioon integroituminen ei ole patenttiratkaisu. Sen vaikutukset riippuvat maan omista lähtökohdista ja siitä, miten se toteutetaan. Köyhimmille, talousrakenteeltaan heikommille maille nopeasta avusta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Ongelmatonta se ei ole kenellekään.
Kehitysyhteistyö ylpeilee itsekriittisyydellään ja oppivaisuudellaan ja suhtautuu aina luottavasti tulevaisuuteen. Kehitysyhteistyöllä onkin ollut osansa eräissä talouden menestystarinoissa. Köyhyyteen jämähtäneissä maissakin se on helpottanut satojen miljoonien ihmisten elämää tarjoamalla peruspalveluja ja velkahelpotuksia.
Kehitysyhteistyön olisi kuitenkin syytä oppia historiastaan vielä yksi asia: varomaan katteettomia lupauksia. Köyhyyden "vähentäminen" tuskin ratkaisee maailman kehitysongelmia. Tilastollinen köyhyysrajan ylitys ei tunnu köyhän viljelijän tai slummiasukaan elämässä eikä yksioikoisesti ja automaattisesti lisää yleistä turvallisuutta. Lupaukset köyhyyden "poistamisesta" apua lisäämällä perustuvat käsitesotkuun ja hatariin laskelmiin.
Ja turha on kuvitella, että kehitysyhteistyö patoaisi kehitysongelmat kehitysmaihin. Joudumme vielä punnitsemaan uudelleen kehitysmallejamme niin kehitysmaissa kuin meillä kotonakin.
JUHANI KOPONEN
 |
|
 Helsingin Sanomien toimitus
Sunnuntaidebatti
PL 80, 00089 Sanomat
|
|
|
