HS Sunnuntai 20.2.2005
"Kirkko, joka sanoo, mitä piispa saa tuntea, on kuollut kirkko"
On tärkeätä kivittää teologian tohtori ja lähes seitsemän vuotta piispan virkaa hoitanut pappi kuoliaaksi siinä määrin, ettei hän enää pääse häpäisemään kirkkoa. Silti julkisessa virassa toimivan voi olla epäviisasta antaa julkisuuteen lausuntoja toisen moraalisesta vaelluksesta sen perusteella, mitä lehdissä kirjoitellaan tai mitä on kuullut yhden osapuolen kertovan.
Kirkon johto ei missään vaiheessa ole kysynyt minulta, mikä on totta niissä tarinoissa, joita heille kerrotaan puhelimessa, sähköpostissa, tapaamisissa ja nyt lehtien sivuilla. Päätökseni erota virasta on tulkittu tunnustukseksi, jolla hyväksyn kaikki kertomukset tosiksi.
Erosin virastani siksi, että jutun julkisuus tuhosi uskottavuuteni, eikä minulla ollut voimia käydä selostamaan, mikä on totta ja mikä ei. Olisin voinut kiistää kaiken. Aviollisella uskottomuudella ei ole ollut silminnäkijöitä. Ulkopuolisten havaitsemat tunteet ja ystävyys eivät olisi täyttäneet virkarikoksen tunnusmerkistöä. Kirkko, joka katsoo asiaksensa sanoa, mitä tunteita piispa saa tuntea, on kuollut kirkko.
Ilmoittamalla virkaerostani yritin pelastaa myös kirkkoni osalta sen, mitä pelastettavissa on. Ero ei riittänyt. Johdon lausunnoissa minun lyömiseni jatkuu.
Mitä voitaisiin oppia vastaisen varalle, kun seuraava piispa hairahtuu ja hairahdus ilmiannetaan? Petetyllä puolisolla on oikeus mitä suurimpaan mustasukkaisuuteen uskottomuuden paljastuttua. Hän ei juurikaan voi olla vastuussa siitä, mitä puhuu. Vastuu siirtyy kuulijalle. Ystäville, tutuille, esimiehille, johtajille, ammattiauttajille. Mitä tukea annetaan mustasukkaiselle ja epätoivoiselle ihmiselle, joka nääntyy taakkansa alla? Mennäänkö mukaan hänen tunteisiinsa vai autetaanko häntä ottamaan vastaan muuttuneen elämän tosiasiat?
Miten toimitaan, kun kirkon johdon tietoon tulee piispan avioero tai uskottomuus tai muu moraalinen rike? Mitä tiedotetaan, mitä lausuntoja julkistetaan, millainen kuva kirkosta annetaan? Tämän miettimisen tulisi jatkossa kuulua kirkon kriisivalmiussuunnitelmiin.
Informoin arkkipiispaa avioerostani heti, kun ensivaiheen hakemus tuli vireille elokuussa. Olen kertonut muutostani pois kotoani marraskuun alussa. Arkkipiispa on suhtautunut ystävällisesti ja rakastavasti vaikeaan tilanteeseeni. Hän on ilmoittanut olevansa minun ja puolisoni käytettävissä keskustelijana. Erooni hän on suhtautunut kunnioittavasti kuitenkin toivoen, että voisimme vielä palata yhteen. Olen kiittänyt häntä ystävällisyydestä ja rakkaudesta, jota hän on osoittanut minua ja puolisoani kohtaan. Viime tiistaihin asti sain ymmärrystä ja tukea myös joiltakin muilta piispoilta.
Maanantaina piispojen neuvotteluissa arkkipiispan pyynnöstä kerroin avioerostani, joka jo tuolloin oli julkinen tieto. Koin, että eroni moraalisuutta alettiin siltä istumalta arvioida suorin sanoin, vaikka en ollut pyytänyt saada olla toverituomioistuimen edessä yksin vastaamassa synnistäni. Taakka ja julkinen häpeä oli kohtuullisen suuri jo muutenkin siinä vaiheessa. Toivon, että seuraavalla kerralla yhden piispan syntejä käsiteltäisiin joko sielunhoidollisessa keskustelussa tai virallisessa tuomioistuimessa, eikä nyt tapahtuneella tavalla.
Tiistaiaamuna lööpit olivat esillä. Kirkon tiedotuskeskus tarjosi apuaan minulle hyvin vaikeassa tilanteessa. Ilman sitä en olisi selvinnyt. Saamastani avusta olen kiitollinen. Sain apua tiedotteen pohtimiseen ja laatimiseen, minua ei painostettu eroon. Tosin piispoista eräs oli lähettänyt kännykkääni viestin: "Jos rakastat kirkkoasi, eroa." Ymmärsin tämän luonnollisena tunnereaktiona, eikä se vaikuttanut harkintaani.
Tapasin arkkipiispan, joka oli huolissaan jaksamisestani. Pohdimme tilannetta ja hän sanoi. "Jos tuo lehdissä kirjoitettu pitää paikkansa, en näe, että sinulla on mitään mahdollisuutta jatkaa virassasi. Harkitse nyt itse. Päätöshän on sinun."
Arkkipiispa ei pyytänyt tai painostanut minua eroamaan. Olin pohtinut virasta eroamista siitä lähtien, kun olin kertonut uskottomuudestani puolisolleni syksyllä 2000. En usko, että ero piispan virasta olisi voinut kuitenkaan pelastaa avioliittoani.
Tiesin tiistaina, että ratkaisu on tiedotuksellisista syistä tehtävä heti. Tein ratkaisuni ja päätin antaa tiedotteen erostani. Samalla päätin, että en kommentoi Ilta-Sanomissa ollutta kertomusta miltään osin. Olennaista oli sen ymmärtäminen, että piispan viran hoitaminen tämän kertomuksen varjossa olisi jatkossa mahdotonta. Vaikka loppuun asti sain olennaista tukea myös piispakunnasta, koin olevani ongelma ja kiusallinen rasite kollegoille.
Tiedotteen tultua valmiiksi olin äärettömän helpottunut. Luovuin virasta. Sain elämän itselleni takaisin.
Miten jatkossa voitaisiin toimia toisin kirkon johdon tasolla?
Kun piispan avioero tai uskottomuus tulee julki, on kokoonnuttava yhteiseen kriisipalaveriin. Julkisuuteen ilmoitetaan, että piispat ja kirkon muu johto on vetäytynyt pohtimaan tilannetta. Neuvotteluun voidaan käyttää jopa vuorokausi. Maailma ei siihen kaadu.
Neuvotteluun kutsutaan ulkopuolinen tukihenkilö syntiin langenneen piispan avustajaksi. Sopiva henkilö voisi löytyä yliopistosta tai terveydenhuollon piiristä. Mukaan kutsutaan myös työsuojeluvaltuutettu. Keskustelun pitää tapahtua ulkopuolisen kriisiasiantuntijan puheenjohdolla.
Asia käydään riittävässä määrin läpi. Tuomioita ei lausuta, vain omaa surua ja tunteita ilmaistaan. Palaverin jälkeen annetaan tiedote. Siinä todetaan kirkon johdon suuri järkytys ja suru ilmitulleiden asioiden johdosta. Todetaan, että piispat toimivat jääkiekkojoukkueen tapaan: niin voitot kuin tappiot ovat yhteisiä. Piispat ovat päättäneet yhdessä kantaa tämän häpeällisen tappion ja valmistautuvat jo seuraavaan otteluun. Koko joukko on päättänyt asettua langenneen piispan ja hänen särkyneen perheensä tueksi.
Piispa ilmoittaa pitävänsä vuoden palkattoman virkavapaan. Arkkipiispa toteaa, että kirkko ei ole yhden piispan yksityiselämän onnistumisen vaan Kristuksen lahjoittaman Pyhän Hengen varassa elävä yhteisö.
Kaikesta lehtikirjoittelusta huolimatta kirkon johdossa olevat pysyvät langenneen piispan ja hänen särkyneen perheensä puolustajina. Uskovaiset ja epäuskoiset näkevät, mikä kirkko pohjimmiltaan haluaa olla. Se on kirkko, jossa Jeesuksesta käytetään nimitystä Daavidin Poika. Daavidin, joka rakastui Batsebaan.
Mielenhäiriöisessä tilassaan Daavid lähetti tämän puolison sodan eturintamalle kuolemaan, jotta saisi naisen omakseen. Tämän Daavidin katumusrukoustahan kirkko jo nyt käyttää liturgiassaan synnintunnustuksen yhtenä vaihtoehtona. "Syvyydestä minä huudan sinua Herra. Herra, kuule minun ääneni."
Kriisitilanteessa järjestetään syntiin langenneen piispan perheelle kirkon toimesta kaikki mahdollinen tuki. Erityistä huolta pidetään petetystä puolisosta ja perheen lapsista. Kirkon omassa piirissä on asiantuntemusta tätä haastetta varten. Yhteistyökumppaniensa kautta kirkko pystyisi antamaan riittävän avun. Autettaisiin perhettä löytämään julkisuudelta rauhoitettu paikka, jossa toipuminen on mahdollista. Kerrottaisiin julkisuuteen, että tällä tavalla kirkko pitää huolta työntekijöistään ja heidän perheistään silloin, kun elämä on kriisissä.
Onko tällainen kirkko mahdollinen? Haluaako kukaan tällaista kirkkoa?
Tullessani virkaan minut määrättiin vastoin kirjallisesti ilmaisemaani toivomusta muuttamaan pois kodistani, jossa olimme asuneet kahdeksan vuoden ajan. Kodista oli kymmenen minuutin matka työpaikalle. Meidät oltiin meiltä kysymättä sijoittamassa kerrostaloasuntoon keskelle kaupunkia. Tästä saimme lukea lehdestä. Emme tähän suostuneet, koska halusimme varjella lapsiamme katulasten kaljoittelukulttuurilta.
Opetellessani uutta työtäni piispana jouduimme itse etsimään virka-asuntoa käyttöömme. Asunnon edustustilojen kalustuksen ja sisustuksen järjestäminen jätettiin niin ikään meidän tehtäväksemme. Käytännössä vaimoni joutui tekemään tuon työn, koska minä olin kiinni viran tehtävissä. Kun lehdissä nyt kirjoitetaan, että piispa on pettänyt kirkon, niin kehä on tullut umpeen: viranhoitoni alkuvuosina me koimme, että kirkko on pettänyt meidät.
Työhöni en ole saanut mitään perehdyttämisapua. Edeltäjäni on ollut rakastava ja kannustava ja näin tukenut viranhoitoani. Työni on ollut uusi käydessäni selvittämään hiippakunnan eräiden seurakuntien pitkäaikaisia solmuja. Nuorena piispana istuin puheenjohtajana kokouksissa, joissa koin olevani ainoa aikuinen koko joukossa, kun keskinäisen vihan tunteet ihmisten välillä olivat niin vahvoja.
Tuomiokapitulissa olen joutunut aloittamaan monia asioita aivan alusta. Kahden piispan järjestelmä on uusi. Talon koko organisaatio ja johtamiskulttuuri ja käytännöt on pitänyt rakentaa uudelle pohjalle. Kokonaiskirkon, järjestöjen ja yhteiskunnan monet organisaatiot ovat haastaneet minut mukaan vaativiin tehtäviin.
Työtä kasautui paljon, mutta silti rakastin työtäni aina vain enemmän. Halusin pitää erityistä huolta Satakunnasta ja aloin pitää vastaanottoa Porissa ollakseni ihmisten käytettävissä. Yritin kuitenkin muistaa myös perhettäni.
Pispanakin yritin jatkaa aikaisempaa työnjakoa puolisoiden kesken. Olin välillä poissa piispan viranhoidon tehtävistä lasten sairastamisen takia, koska halusin tukea puolisoni työtä.
Nyt tilanne on tämä. Olen julkisyntinen ja pettäjäpiispa. En voi ylpeillä siitä, miten elämäni on nyt tapahtunut. Silti olen elämästä kiitollinen. Julkinen häpeä painaa, mutta lukemattomien ihmisten tuen ja ystävyyden ilmaisut kantavat.
Olen joutunut lukemaan uudella tavalla tuttua raamatunkohtaa: "Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään."
Ilkka Kantola
 |
Sunnuntaidebattiin voi jatkossa osallistua osoitteessa