HS Sunnuntai 22.5.2005
"Perheväkivallan uhreja suojeltava erotilanteissa"
Espoossa sattunut perhetragedia on jälleen kerran tuonut julkisuuteen suomalaisen perheväkivallan. Puolison väkivallan uhrina kuolee Suomessa joka vuosi lähes 30 naista, mikä on länsimaisittain poikkeuksellisen korkea luku.
Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International on kiinnittänyt ongelmaan huomiota ja lähettänyt asiasta kyselyn kaikille Suomen kunnanhallituksille. Tarkoituksena on selvittää, miten aktiivisesti kunnat tekevät työtä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Erityisen tärkeä kohta perheväkivaltaan puuttumisessa ovat erotilanteet, koska juuri niissä riski väkivallan kärjistymiselle on erityisen suuri.
Avioerotilanteissa määritellään lasten huolto, tapaamiset ja elatusmaksut. Valtaosa sopimuksista tehdään sosiaaliviranomaisten kanssa ja pieni osa käräjäoikeuksien päätöksinä. Vallitsevana käytäntönä on vanhempien yhteistapaaminen sosiaalivirastossa ja sopimusten rakentaminen yhteistyössä vanhempien kanssa. Nykyään tavoitteena ja eräänlaisena normina on yhteishuoltajuus sekä pitkäaikaiset sopimukset.
Tällainen neutraali ja vanhempien välistä yhteistyötä korostava malli sopii tavallisiin avioeroihin, joiden syinä ovat erilaiset parisuhteen ongelmat. Mutta mitä tapahtuu, kun eron syynä on perheväkivalta?
Perheväkivalta on vääristynyttä vallankäyttöä, jonka tavoitteena on puolison alistaminen, kontrollointi ja pelolla hallitseminen. Perheväkivallan kohteina ovat useimmiten naiset ja lapset. Kansainvälisten tutkimusten mukaan väkivallan tekijä on 90–95 prosentissa tapauksista mies.
Väkivalta ei ole seurausta parisuhteen ongelmista eikä samaa kuin riitely. Väkivaltaisesti käyttäytyvä osapuoli on yksin vastuussa teoistaan. Perheväkivalta on harvoin yksittäinen teko, vaan se on yleensä toistuvaa, jatkuvaa ja pahenevaa.
Naisiin kohdistuva väkivalta on globaali ilmiö. Noin 25–50 prosenttia naisista on 24 maassa tehdyn tutkimuksen mukaan joutunut miespuolisen kumppaninsa väkivallan kohteeksi. Myös miehet joutuvat väkivallan kohteiksi, mutta useimmiten kodin ulkopuolella.
Suomalaisen uhritutkimuksen mukaan perheväkivalta on Suomessa yleisempää kuin on tiedetty tai osattu kuvitella. Nykyisen puolison fyysisen tai seksuaalisen väkivallan tai väkivallalla uhkailun kohteeksi on joutunut 22 prosenttia parisuhteessa olevista naisista.
Britanniassa arvioidaan, että perheissä, joissa äiti on väkivallan kohteena, lapsista 75–90 prosenttia joutuu todistamaan sitä tavalla tai toisella. On myös arvioitu, että 30–40 prosenttia perheväkivallasta kohdistuu suoraan lapsiin.
Eroon päättyneissä suhteissa entisen miehen väkivallan tai uhkailun kohteeksi on Suomessa joutunut 50 prosenttia avio- tai avoliitossa olleista naisista. On siis varsin yleistä, että erotilanteessa on kyse myös perheväkivallasta.
Vaikka tietoa perheväkivallasta on olemassa jo runsaasti, yhä elää joukko virheellisiä uskomuksia, joiden vaikutuksesta perheväkivalta sivuutetaan tai sen merkitystä vähätellään lapsiin liittyvissä sopimuksissa.
Kuvitellaan, että perheväkivalta loppuu avioeroon; että perheväkivalta on parisuhdeasia eikä koske lapsia; että väkivalta ei vahingoita lasta, jos se ei kohdistu suoraan lapseen; että lapsi on liian pieni ymmärtämään; että lapsi ei kuullut, nähnyt tai huomannut; että lapsi ei muista ja unohtaa helposti; että lapsi on joustava ja selviytyy; että lapsen etu on aina säännöllinen ja tiivis yhteys isään.
Perheväkivalta ei lopu itsestään vaan jatkuu usein myös eron jälkeen. Väkivaltaisesti käyttäytyneistä avo- tai aviomiehistä 36 prosenttia on jatkanut samaan tapaan eron jälkeen. Monet väkivaltaiset isät pahoinpitelevät äitejä lasten nouto- tai palautustilanteissa. Väkivalta jatkuu usein myös isän uudessa parisuhteessa, ja tapaamisten yhteydessä lapsi voi altistua väkivallalle.
Perheväkivallasta koituu aina vakavia seurauksia niin naisille kuin lapsillekin. Jokainen väkivaltakokemus on uusi trauma. Jos perheväkivalta toistuu, jatkuu ja kumuloituu, myös traumatisoituminen on vakavaa ja syvää ja johtaa usein traumaperäisiin stressioireisiin. Väkivallan aiheuttama stressi voi myös tehdä äideistä kärsimättömiä ja väkivaltaisia lapsiaan kohtaan.
Väkivallan seurauksena lapsen perusturvallisuus järkkyy ja hänen luottamuksensa rikotaan. Toistuva väkivalta, pelon kurissa pitäminen ja valppaana olo vievät energiaa lapsen kasvulta ja kehitykseltä sekä muuttavat lapsen persoonallisuutta. Lasta autettaessa tärkeintä on saada väkivalta loppumaan ja lapsen turvallisuus varmistettua.
Perheväkivalta jätetään usein huomioimatta lasten huolto- ja tapaamissopimuksia laadittaessa. Vanhempien edellytetään tulevan neuvotteluihin yhdessä, mikä saattaa väkivallan uhreiksi joutuneet äidit riskialttiiseen tilanteeseen.
Yhteisneuvottelut herättävät näissä äideissä pelkoa ja uhkaa, ja sen vuoksi he usein vaikenevat ja myöntyvät sopimuksen ehtoihin vain päästäkseen pois tilanteesta. Sopimus ei siksi ole naiselle aito ja vapaasta tahdosta tehty vaan pakotettu ja monelle lisäksi keino pysyä hengissä.
Jos äiti kertoo väkivallasta, hän saattaa altistaa itsensä väkivallalle neuvottelun jälkeen. Puheet väkivallasta tulkitaan sitä paitsi usein isän mustamaalaamiseksi, yhteistyöhaluttomuudeksi tai eroon liittyväksi riitaisuudeksi. Jos äiti arvioi tapaamiset lapsen kannalta turvattomiksi eikä halua tämän vuoksi antaa lasta tapaamisiin, häntä voidaan pitää sabotoivana tai vihamielisenä vanhempana.
Väkivallan sivuuttaminen tulee esiin myös lasten tapaamisjärjestelyissä, jotka eivät takaa lapselle riittävää turvallisuutta ja suojaa. Neutraali suhtautuminen, yhteishuoltajuus ja normien mukainen tapaamisoikeus mahdollistavat perheväkivallan jatkumisen eron jälkeen. Tällöin lapsen etu on toissijainen aikuisen oikeuksien rinnalla.
YK ja EU ovat antaneet jäsenvaltioilleen ohjeita ja suosituksia perheväkivallan vähentämiseksi ja uhrin turvallisuuden varmistamiseksi.
Valtakunnallisessa Stakesin naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyprojektissa 1998–2002 nämä näkökohdat tulivat hyvin huomioiduiksi. Perheväkivaltatilanteisiin rakennettiin toimintamalli, jossa kiinnitetään erityistä huomiota naisten ja lasten turvallisuuteen.
Ennen huolto- ja tapaamissopimusten tekoa perheväkivallan muodoista ja vakavuusasteesta kerätään tarkkaa ja yksityiskohtaista tietoa ensin äitejä ja sen jälkeen lapsia haastattelemalla.
Väkivaltaisesti käyttäytyvien isien kanssa selvitetään ja arvioidaan heidän kykyään ottaa vastuuta teoistaan. Mikäli riski väkivallan jatkumiselle on olemassa, se on otettava sopimuksissa huomioon.
Lasten turvallisuuden varmistaminen saattaa edellyttää äitien yksinhuoltajuutta, tapaamisten rajoittamista, valvottuja tapaamisia sekä lasten noutoa ja palauttamista kodin ulkopuolella turvatuissa olosuhteissa.
Vakavissa tilanteissa on syytä harkita tapaamisten jäädyttämistä, kunnes väkivallan tekijä voi osoittaa väkivallan olevan hallinnassa ja hoidossa. On todettu, että väkivaltaisesti käyttäytyvät miehet eivät hakeudu avun piiriin ilman selkeitä rajoja, pysäyttämistä ja väkivaltaan puuttumista.
Yhteiskunnan rakenteiden, viranomaiskäytäntöjen ja oikeusjärjestelmän tulee toimia väkivallan uhrien turvaamiseksi. Kun kyse on perheväkivallasta, erotilanne on tutkimusten mukaan vaarallisin vaihe naisille ja lapsille.
Marita SaxÉn
|
|
 Helsingin Sanomien toimitus
Sunnuntaidebatti
PL 80, 00089 Sanomat
|
|
|
