Seleeni, hivenaine ja myrkky
HS 5.12.2006
 |
Seleeniä on kaikkialla maankuoressa, mutta niukasti. Sitä tavataan erityisesti sulfidimalmin, kuten rikki- ja kuparikiisun, yhteydessä.
Metallina seleeniä käytetään erityisesti valokopiokoneissa sekä aurinko- ja valokennoissa.
Toiseksi eniten seleeniä kuluu lasin värjäykseen ja kolmanneksi eläinten rehuun. Seleeniä käytetään myös ruostumattoman teräksen valmistuksessa.
Seleeni on ihmisille ja eläimille välttämätön hivenaine, mutta vain hyvin, hyvin pieninä määrinä. Seleenin puute heikentää elimistön puolustuskykyä solujen hapettumisvaurioita vastaan ja aiheuttaa monenlaisia sairauksia.
Seleenin määrä maaperässä vaihtelee huomattavasti maasta toiseen ja alueelta toiselle.
Suomen maaperässä seleeniä on hyvin niukasti. Keski-Kiinassa seleeninpuute aiheuttaa sydänlihasta rappeuttavaa keshantautia, johon pikkulapset kuolevat. Suomessa ei kuitenkaan kärsitä seleenin puutteesta, sillä viranomaiset tekivät 22 vuotta sitten kansainvälisestikin merkittävän kansanterveydellisen päätöksen.
Maa- ja metsätalousministeriö määräsi, että lannoitteisiin pitää lisätä seleeniä. Kemiran Y-lannoitteissa onkin nykyisin natriumselenaattia. Se pidättyy maahan heikosti ja kasvit saavat sen silloin helposti käyttöönsä.
Suomalaisten seleenin saanti kolminkertaistui heti lannoitelisäyksen jälkeen.
Kansanterveyslaitos seuraa edelleen ihmisten veren seleenipitoisuuksia. Tulosten perusteella seleenin määrää lannoitteissa on laskettu ja nostettu. Suomalaiset saavat nyt tarvittavan seleenin pääasiassa täysjyväviljasta, lihasta ja juustosta.
Suurina vuorokautisina annoksena seleeni on sen sijaan myrkky. Seleenin myrkytysoireita ihmisillä ovat väsymys ja pahoinvointi, tukan lähtö, kynsivauriot, iho-oireet, hampaiden irtoaminen ja hermostolliset muutokset.
Liikaa seleeniä saaneen ihmisen hengitys haisee erittäin pahalta. Haju muistuttaa valkosipulin löyhkää krapulaisen hengityksessä.
Hevosilla ja lehmillä yliannos näkyy ennen kaikkea hermostollisina muutoksina. Jo Marco Polo (1254–1324) kertoi vuonna 1295 turkmenialaisten eläinten käyttäytyvän aivan kuin ne olisivat juovuksissa.
Yhdysvaltojen Keskilännessä karjapaimenet puolestaan tiesivät jo 1800-luvulla, että karja ja hevoset alkoivat hoiperrella, jos ne söivät paljon seleeniä sisältävää virnaa.
Preerialla kasvavaa virnaa sanottiinkin loco-kasviksi espanjan kielen hullu-sanan mukaan.
Vuonna 1934 wyomingilainen kemisti Orville Beath osoitti, että karjan hoipertelu johtui liiasta seleenistä.
Seleenin löytäjä on naapurimaan Ruotsin huippukemisti Jöns Jacob Berzelius, joka tutki 1817 Gripsholmenista saatua punaruskeaa sedimenttitöhnää. Töhnää oli syntynyt rikkihapon valmistuksen yhteydessä.
Berzelius antoi löytämälleen uudelle alkuaineelle nimen kreikankielisen Kuun nimen selene mukaan, koska aine muistutti kovin telluuria.
Telluuri on saanut nimensä Maan latinankielisestä nimestä tellus.
JOHANNA MANNILA / Helsingin Sanomat
|
|
|
Alkuaineiden jaksollinen järjestelmä