Palladium pääsi otsikoihin 1989
HS 12.9.2006
 |
Alkuaine palladium oli maailman ykkösuutisia noin viikon ajan maalikuussa 1989.
Sähkökemistit Stanley Pons ja Martin Fleischmann esittelivät tuolloin lehdistölle mullistavan tiedeuutisen, kylmäfuusion.
Herrat väittivät, että vesiastiassa syntyy ydinfuusio. Parin alkuaineen ja sähkövirran avulla voisi tuottaa helposti ja lähes rajattomasti energiaa.
Ja mikä hienointa: energiamiilu toimi muka huoneenlämmössä ja lähes kotikonstein. Palladiumilla oli siinä tärkeä rooli vedyn kanssa.
Media rummutti, että nyt on energiapulat ratkottu, iäksi. Muut tutkijat tietysti pöllämystyivät. Keitä olivat nämä herrat Pons ja Fleischmann, ja mitä he tekivät?
Herrat yhdistivät virran sähkökemialliseen paristoon, jossa oli litium-deuteroksidia. Tässä elektrolyysissä vapautui deuteriumia, vedyn isotooppia, palladiumkatodin avulla.
Pons ja Fleischmann väittivät, että samalla syntyi ydinreaktio. Se tuotti heliumia ja vapautti ylimääräistä lämpöenergiaa hyödynnettäväksi.
Alkutyrmistyksen jälkeen tuhansiin laboratorioihin viriteltiin sama loota, jossa oli palladiumia, Suomessakin. Energiaa ei missään saatu ulos enempää kuin sinne laitettiin. Pons ja Fleischmann leimattiin jo kesällä 1989 helppoheikeiksi.
Kylmäfuusio onkin viime vuosisadan suurimpia tiedefloppeja.
Nyt 17 vuotta myöhemmin kylmäfuusiolla on yhä, hämmästyttävää kyllä, oma kannattajakuntansa. Mutta urheilujohtajien sanoin: näytöt puuttuvat.
Kukapa ei hankkisi äkkiä kotiinsa fuusiosampoa kenkälaatikossa, jos se toimisi, näillä öljyn ja sähkön hinnoilla.
Alkuaine 46 on pudonnut maailman pelastajasta takaisin tavallisten alkuaineiden rivistöön.
Palladium on pehmeähkö hopeanvalkoisen metalli, joka muistuttaa platinaa. Jo 1700-luvulla mainarit puhuivat "arvottomasta kullasta". Se oli oikeasti palladiumin ja kullan luonnonyhdiste. Palladiumin löysi lontoolainen kemisti William Wollaston 1803. Hän eristi Brasiliasta tuodusta platinasta alkuaine platinaa, josta jäi yli musta ylijäämä. Uusi aine palladium saostui siitä esiin.
Vuonna 1803 Wollaston nimesi kylläkin aineen ensiksi ceresiumiksi. Nimen hän otti 1800 luvun alussa löydetystä kääpiöplaneetta Cereksestä. Sen jälkeen oli löydetty maaliskuussa 1802 vielä uusi kääpiöplaneetta, Pallas. Wollaston vaihtoikin alkuaineensa nimeksi sen. Pallas sai nimensä antiikin Kreikan viisauden jumalattaren mukaan.
Wollaston kauppasi alkuainetta Lontoossa keväällä 1803, ei alkuaineena, vaan "uutena hopeana". Hinta oli kuusinkertainen kultaan nähden. Wollaston paljasti löytäneensä alkuaineen vasta 1805, koska yritti välivuosina hyödyntää sitä kaupallisesti.
Palladiumin erikoinen ominaisuus on sen kyky imeä itseensä vetyä jopa 900–3 000 kertaa oman tilavuutensa verran huoneenlämmössä.
Kun vetymolekyyli kohtaa metallin, se hajoaa atomeiksi, jotka äkisti tunkevat palladiumin kiderakenteeseen. Atomit leviävät metalliin ja yhtyvät siellä taas vetymolekyyleiksi. Näin voi erotella ja puhdistaa vetyä.
Aluksi palladiumia käytettiin vain tarkoissa vaa'oissa, koska se ei näyttänyt juuri ruostuvan.
Palladiumin luultiin aikoinaan auttavan tuberkuloosin hoidossa.
Maailma tuottaa palladiumia noin 300 tonnia vuodessa. Alkuaine on lunastanut paikkansa erityisesti autojen katalysaattoreissa. Katalyytti autoissa poistaa osittain palaneet hiilivedyt polttoaineesta.
Palladiumia voi työstää kullan tapaan hyvin ohueksi. Palladiumia on käytetty koruissa platinan sijasta. Niin sanotussa valkokullassa on kullan lisäksi hopeaa ja palladiumia.
TIMO PAUKKU / Helsingin Sanomat
 |
|
|
Alkuaineiden jaksollinen järjestelmä