Antimoni koitui ehkä Mozartinkin kohtaloksi
HS 8.8.2006
Lääkärin etiikan yksi periaatteista on primum non nocere – älä ainakaan aiheuta vahinkoa.
Edelleen lääkärin on joskus parempi olla tekemättä mitään kuin yrittää hoitoa, jonka riskeistä ja tehosta ei ole tietoa.
Ennen 1800-lukua lääkärit usein aiheuttivat enemmän vahinkoa kuin vähensivät kärsimystä. Yksi 1600- ja 1700-lukujen muotihoidoista perustui alkuaineen 51, antimonin, käyttöön oksennuslääkkeenä.
Oksennusviinikivi eli kaliumantimonyyliitartraatti koitui ehkä Wolfgang A. Mozartinkin (1756-1791) kohtaloksi.
Erilaisia hypoteesejä Mozartin kuolinsyystä on toistasataa, eikä totuus ehkä koskaan paljastu. Antimonin aiheuttaman myrkytyksen puolesta kuitenkin puhuu ainakin se, että Mozartin tiedettiin lääkinneen itse itseään antimonilla.
Mozart sai 20. marraskuuta kuumeen. Hänen kätensä, jalkansa ja vatsansa turposivat ja hän kärsi äkillisistä oksennuskohtauksista.
Mozartilla diagnosoitiin niin sanottu "miliaarinen kuume". Nykylääketiede ei tällaista diagnoosia tunne. Sen oireet ovat kuitenkin samat kuin antimonin aiheuttamalla myrkytyksellä.
Monet lääkärit vastustivat antimonin käyttöä, koska he tiesivät kuinka vaarallinen aine se voi olla. Jotkut viktoriaanisen ajan lääkärit tosin hankkiutuivat antimonin avulla eroon hankalista vaimoistaan ja sukulaisistaan. Oireet muistuttivat yleisiä vatsavaivoja.
Antimoni ja sen yhdisteet tunnettiin jo antiikissa. Louvresta löytyy 5 000 vuotta vanha vaasi, joka on melkein puhdasta antimonimetallia.
Nimi tulee kreikan sanoista anti – monos, joka tarkoittaa ei – yksin. Kemiallinen symboli Sb taas tulee latinan sanasta stibium, joka tarkoitti antimonisulfidia. Se tunnettiin jo antiikissa.
Bysanttilaiset suihkuttivat sotalaivoistaan toisten laivojen päälle palavaa nestettä, "kreikkalaista tulta". Kuinka sitä valmistettiin on säilynyt salaisuutena. Aikanaan oli kuolemalla rangaistava rikos paljastaa sitä.
Todennäköisesti bysanttilainen palava neste sisälsi öljyä, stibniittiä eli antimonisulfidia sekä salpietaria. Näin saatiin yhdistelmä, joka on herkästi syttyvä ja melkein mahdoton sammuttaa vedellä.
Antimonisulfidilla on toinen rooli modernissa aseistuksessa. Koska se heijastaa infrapunasäteilyä samalla tavalla kuin vihreä kasvillisuus, sitä käytetään naamiointimaaleissa.
Maailmantaloudelle antimoni on merkittävä metalli. Antimonin vuosituotanto on 50 000 tonnia, josta suurin osa tulee Kiinasta, Venäjältä, Boliviasta ja Etelä-Afrikasta. Näissä maissa on malmeja, joissa on antimonisulfidia.
Tärkeimmät malmit ovat stibniitti ja tetrahedriitti. Jälkimmäinen on lähinnä kuparimalmi, mutta siitä saa sivutuotteena antimonia.
Metallista antimonia löytyy Suomesta varsinkin Seinäjoen ja Nurmon alueilta.
Yhdysvalloissa puolet tarvittavasta antimonista saadaan kierrätetyistä lyijyakuista.
Antimoni luokitellaan usein puolimetalleihin. Vaikka se muistuttaa metallina lyijyä, se on huono johtamaan sähköä.
Antimoni voidaan lisätä muihin metalleihin ja juuri metalliseoksiin suurin osa antimonista kuluukin.
Tämän metallin erikoinen ominaisuus on, että se laajenee kun se jähmettyy.
Antimonin seoksia käytetään esimerkiksi kaapeleiden vaipoissa, tosin entistä vähemmän.
Antimonioksidia lisätään muoveihin paloa hidastavaksi kemikaaliksi. Kaksi kolmasosaa antimonista kuluu tähän tarkoitukseen.
Antimonioksidi sammuttaa palon reagoimalla kemiallisesti palavien materiaalien kanssa. Se muodostaa tahmean kerroksen, joka tukahduttaa liekit.
Kemistit tutkivat yhä antimonin uusia sovelluksia. Esimerkiksi gallium-arsenidi-antimonidia on tutkittu mahdollisena puolijohteena.
Keskiajalla antimonimetallisia pillereitä myytiin jopa sukupolvelta toiselle kierrätettävinä ulostuslääkkeinä.
Ummetuspotilas söi herneen kokoisen pillerin, sai helpotuksen ja säästi pillerin pestynä tulevaa käytöä varten.
MARKO HAMILO / Helsingin Sanomat
 |
|
|
Alkuaineiden jaksollinen järjestelmä