Turkulainen Johan Gadolin pääsi tieteen pienimpään eliittiryhmään
HS 9.5.2006
 |
Suomi on tieteen supervalta, kun oikein silmin katsotaan.
Luonnontieteen nobelisteja on jo hieman yli 500. Palkinto on siis kokenut inflaation.
Eli viis siitä, että Suomella on vain kaksi tiedenobelistia, Ragnar Granit (joka tosin piti itseään myös osaksi ruotsalaisena) ja A. I. Virtanen.
Arvokkaampi tunnustus tutkijalle nimittäin on, jos saa nimensä alkuaineeseen. Vasta kaksitoista miestä ja kaksi naista on päässyt tähän tieteen elitistisimpään kerhoon.
Useimmat olivat toki myös nobelisteja – ja nimikkoaine on Alfred Nobelilla itselläänkin.
Vain yhdestä tuli legenda jo eläessään. Seaborgium nimettiin yhdysvaltalaisen Glenn Seaborgin mukaan tämän vielä eläessä vuonna 1994.
Kahta lukuunottamatta henkilöiden mukaan nimetyt alkuaineet ovat niin radioaktiivisia, ettei niitä esiinny luonnossa.
Poikkeukset ovat Turun Akatemian kemistin Johan Gadolinin (1760–1852) mukaan nimetty gadolinium sekä venäläisen everstin ja kaivostarkastajan V. E. Samarskin mukaan nimetty samarium.
Joskus kuulee väitettävän, että Suomen kemian isäksikin luonnehdittu Gadolin olisi jopa ainoa ihminen, jonka mukaan on nimetty luonnollinen alkuaine. Se olisi hieno kunnia Suomelle. Kahden ehdon tulisi kuitenkin täyttyä.
Henkilön nimeen viittaavan samariumin tulisi tulla epäsuorasti samarskiitti-mineraalin mukaan. Toisekseen gadoliniumin pitäisi olla nimetty suoraan professori Gadolinin kunniaksi, ei mineraali gadoliniitin mukaan.
Alkuaineiden etymologiaa luotaavan harrastelijasivuston www.vanderkrogt.net/elements mukaan molemmat nimet tulisivat epäsuorasti mineraaleista.
John Emsleyn mainio hakuteos Nature's Building Blocks taas katsoo gadoliniumin saaneen nimensä suoraan Gadolinista, kun taas samarium tulee kiistatta mineraalista, minkä muutkin arvovaltaiset lähteet toteavat..
Gadoliniumin löysi vuonna 1880 Genèvessä Charles Galissard de Marignac. Mutta nimesikö hän sen kuusi vuotta myöhemmin gadoliniitin vai professori Gadolinin mukaan?
Avain kysymykseen on de Marignacin alkuperäinen julkaisu vuodelta 1886, joka ilmestyi Ranskan tiedeakatemian sarjassa, kertoo Teknillisen korkeakoulun professori Lauri Niinistö sähköpostitse.
Alkuaineen nimeäminen on perinteisesti löytäjän oikeus. Nykyään nimen vahvistaa kemistien kansainvälinen liitto IUPAC, mutta aiemmin tiedeakatemiat edustivat korkeinta auktoriteettia, Niinistö kertoo.
"Ranskalainen kemisti Paul Emile Lecoq de Boisbaudran esitti Ranskan tiedeakatemian istunnossa vuonna 1886 tiedonannon, jossa hän kertoo Marignacilta saamastaan kirjeestä koskien tämän aiemmin löytämän uuden alkuaineen nimeä, joka tähän asti oli kulkenut nimellä Yalfa", Niinistö referoi Marignacin julkaisua.
"Boisbaudranin mukaan de Marignac on valtuuttanut B:n kertomaan akatemialle, että M. on valinnut uudelle alkuaineelle nimen gadolinium ja symbolin Gd", Niinistö jatkaa.
"Marignac ei siis kerro eksplisiittisesti, että hän on nimennyt alkuaineen Gadolinin mukaan, mutta koska mineraali gadoliniitti ei tässä yhteydessä esiinny lainkaan, voinemme otaksua, että hän ajatteli Gadolinia eikä mineraalia."
De Marignacin löytö myös tehtiin samarskiitista, ei gadoliniitista, Niinistö huomauttaa.
Gadolinium on hopeanvalkoinen lantanoidi. Lantanoidien löytöhistoria alkoi, kun Gadolin vuonna 1794 erotti yttriumia Ruotsista löydetystä mustasta kivestä. Juuri tämä kivi nimettiin gadoliniitiksi.
Gadoliniumia käytetään esimerkiksi cd-levyjen rakenteen vahvistamiseen ja kontrastiaineena lääketieteellisessä magneettikuvauksessa.
Gadolinista kertoi myös HS:n kaupunkisivujen sarja Kenen kadulla asut 7. toukokuuta.
MARKO HAMILO / Helsingin Sanomat
 |
|
|
Alkuaineiden jaksollinen järjestelmä