Kriitikon esipuhe

Aivo Kurkiaisen Koottujen teosten yhteydessä julkaistu tarina Ministerisoppa on kirjallinen tapaus. Yhtä merkittävää alkuperäismateriaalin julkaisua ei ole koettu sitten Väinö Linnan Sotaromaanin.
    Ministerisopassa on emootioita ja kommentteja, jotka tuovat uutta ulottuvuutta Kurkiaisen kuvaan kirjailijana. Kurkiaisen kannibalismi on kritiikkiä kulutusyhteiskunnalle, jonka kaikennielevältä Molokin kidalta ei voi paeta.
    Ministerisoppa jäi julkaisematta poliittisista syistä: vuosituhannnen alun ilmapiirissä Ministerisoppa olisi tuonut kirjoittajalle herjaussyytteen.

Helsingissä 26.9.2025
Antti Majander, Helsingin Sanomat

Ministerisoppa

Olipa kerran – ja hyvä kerta se olikin – suomalainen ministerivaltuuskunta, johon kuuluivat Osmo Soininvaara, Jan-Erik Enestam ja Suvi-Anne Siimes. Valtuuskunta lensi Etelä-Filippiineille kartoittamaan kehitysavun tarvetta.

   Kesken matkan lentokone teki pakkolaskun, ja vain suomalaisministerit selviytyivät onnettomuudesta hengissä. He kapusivat ulos koneen hylystä ja havaitsivat, että heitä ympäröi joukko sotaisia alkuasukkaita.

Ministerit luulivat jääneensä panttivangeiksi, mutta he muuttivat mielensä, kun heidät kuljetettiin alkuasukkaiden kylään. Keskellä kylää seisoi suuri pata.

   Alkuasukkaat selittivät, että yhden ministereistä piti mennä pataan. Kyläläisillä oli nälkä.

Peruspalveluministeri Soininvaara analysoi tilannetta. Kestäisi ainakin päivän ennen kuin heidät löydettäisiin. Jonkun täytyi uhrautua, jotta muilla olisi mahdollisuus selvitä.

   Jos hän menisi itse, siinä olisi hyvät ja huonot puolensa. Huono puoli oli tietysti, että hän kuolisi. Hyviä puolia olisivat:

1. Maailman liikakansoitusongelma helpottuisi yhden ihmisen verran.

2. Kehitysmaiden asukkaat saisivat ruokaa.

3. Helsingin asuntopulakin helpottuisi hieman, kun hänen asuntonsa vapautuisi.

Soininvaara asteli hyvillä mielin pataan.

Seuraava päivä koitti, eikä apua kuulunut. Taas oli yhden ministerin mentävä kannibaalien ruuaksi. Puolustusministeri Enestam astui esiin.

   ”Minäkin kuulun vähemmistöön ja olen yhtä sorrettu kuin tekin. Jättäkää minut henkiin, suostun mihin tahansa. Me Ruotsalaisen Kansanpuolueen jäsenet olemme äärimukautuvaisia: ennen kumarsimme päällikkö Ahoa ja nyt tottelemme kaikessa Niinistöä.”

Ihmissyöjät havaitsivat pettymyksekseen, että aiottu hiukopala kuuluikin selkärangattomiin, joten vakaumuksellisina kannibaaleina he eivät voineet tähän kajota. Pian Enestam istui alastomana nuotiolla ihmissyöjien kanssa iho noettuna ja kalusi Soininvaaran reisiluuta.

Kolmantena päivänä oli valtiovarainministeri Siimeksen vuoro.

   ”Kuulkaa toverit. Minä olen sosialisti, ja myös maani suuri päällikkö Lipponen on sosialisti. Soitan heti hänelle. Me sosialistit olemme toisillemme solidaarisia ja järjestämme köyhille rahaa ja ruokaa. Meidän tunnuslauseemmehan on: kaikkien maiden proletaarit yhtykää!”

   Siimes soitti kännykällään Lipposelle ja selitti tilanteen. Lipponen hörähti vahingoniloisena.

   ”Jaa, eikös tämäkin ole tasa-arvokysymys. Jos kerran nainen kelpaa Suomen Pankkiin, niin miksei sitten myös pataan.”

   Puhelu katkesi.

Ja niin kävi, että Tyynenmeren laskevan auringon punertamassa illassa Marxin ja Engelsin toive kävi toteen. Pohjoisen vaalea proletaari yhtyi tummempiin proletaaritovereihinsa proteiineina ja aminohappoina.

   Sen makuinen se.

Aiemmat aivoitukset