Vielä
pari vuotta sitten ajattelin, että iloisen opiskeluajan
muisteleminen on varma keski-ikäisyyden merkki. Kaikki
tuntemani vanhat tädit hekumoivat opiskelumuistoillaan,
joissa elämä oli pelkkää akateemista
vapautta, halpaa punaviiniä ja maailman parantamista
yliopiston kuppilassa.
Enää en ole niin varma keski-ikäisyyden
oireista. Siirryin runsas vuosi sitten päätoimiseen
työhön, ja pian huomasin liittyneeni muistelijoiden
joukkoon.
Opiskeluajassa parasta oli tunne siitä, että
elämä meni eteenpäin. Edessä oli aina
selkeä päämäärä, johon tähdätä:
seuraava tentti, lukukauden loppu, valmistuminen ja jossain
kaukaisuudessa unelmien työpaikka.
Työelämään siirryttyäni
ihmettelin ystävilleni, että tätäkö
se elämä sitten on: heräät aamulla,
luet lehden, menet töihin, tulet töistä,
tuijotat televisiota, menet nukkumaan, heräät
aamulla...
Kriisin keskellä aloin ymmärtää,
miksi palkkaa kutsutaan korvaukseksi menetetystä vapaa-ajasta.
Yhtäkkiä pystyin myös eläytymään
lottokansan unelmiin: jos voitto tulisi kohdalle, ei enää
koskaan tarvitsisi tehdä töitä.
Tajusin, että työhön voi
suhtautua ainakin kahdella tavalla. Työ voi olla kunnianhimon
kohde tai jotain, jota on pakko tehdä rahasta.
Olen huomannut, että minulle työssä
on tärkeää selkeät aikataulut ja itse
asetetut päämäärät. Olen niin lyhytjänteinen,
etten pysty keskittymään laajaan projektiin, jonka
takaraja siintää kuukausien päässä.
Opiskelu oli helppoa, kun valmiiksi laaditusta
opinto-oppaasta näki pakolliset opinnot suoritusjärjestyksessä.
Tarvitsen myös työssä välietappeja,
joiden avulla jaan projektit helposti sulatettaviin osiin.
Vuoden työputki on opettanut minulle myös
kärsivällisyyttä. Opiskeluaikana suurin tavoitteeni
oli tulla maisteriksi. Kuvittelin, että valmistumisen
jälkeen olisin paitsi täydellinen toimittaja myös
kypsä aikuinen ja lähes virheetön ihminen.
Tällä hetkellä maisterin
paperit ovat minulle yhä haave. Toimittajana olen vasta
lähtökuopissa, mutta opin joka päivä
uutta. On mukavaa huomata, että ihminen ei ole koskaan
valmis.
