Kesäkuun
lähestyessä puoltaväliä lomasuunnitelmat
nousevat työpaikkojen keskustelunaiheiksi yhä
useammin. Joku on lähdössä Egyptiin sukeltamaan,
toinen taas Keski-Eurooppaan kaupunkikiertueelle.
Mutta jos erehdyn kertomaan, että
aion vain löhöillä kesän kotosalla,
saan muilta osakseni säälinsekaisia "no onhan
sekin ihan kiva" -tyylisiä kommentteja vaivautuneiden
hymyjen kera. Olen tullut siihen tulokseen, että kyseiset
virkkeet tarkoittavat todellisuudessa jokseenkin samaa kuin:
"Mitä ihmettä, 'löhöillä'?!
Kun kerrankin olisi aikaa tehdä muutakin!"
Ja kas, pian huomaan itsekin kyseenalaistavani
joutenoloni.
Ymmärrän hyvin
heitä, jotka nauttivat suuresti matkustelusta tai erilaisiin
aktiviteetteihin osallistumisesta. Matkailu avartaa, harrastukset
pitävät mielen vireänä ja sitä
rataa. Mutta on myös paljon meitä, jotka haluamme
lomallamme vain ja ainoastaan olla. Ei reissaamista, ei
sulkapallovuoroa, ei minkäänlaista suunnitelmaa.
Miksi silti mekin, jotka haluaisimme vain
makoilla auringonpaisteessa, tunnemme aika ajoin outoa painetta
tehdä jotain hyödyllisempää?
Selitän asian kiusallisella ilmiöllä,
jota kutsutaan protestanttiseksi työetiikaksi. Tämä
aivoihimme iskostunut olio kuiskii tajuntaamme, että
joutenolo on hyödytöntä ja paheellista "toimintaa",
josta kuuluukin tuntea syyllisyyttä. Ja mikä pahinta,
tuosta kirotusta äänestä näyttää
olevan sitä vaikeampi päästä eroon mitä
enemmän ikää karttuu. Ajatuskin useamman
päivän, saati viikon, joutenolosta on miltei mahdottomuus,
vaikka terveytemme kannalta se voisi olla jopa suotavaa.
On vain jotenkin niin vaikeaa pysyä aloillaan.
Jos kesäloman hyviä
puolia tiedustelee lapsilta, saa todennäköisisesti
kuulla, että "silloin voi tehdä kaikkea kivaa
eikä tarvi mennä kouluun". Leikkiä hiekkarannalla,
potkulautailla ympäriinsä ja syödä jäätelöä
päivät pitkät. Lapset osaavat nauttia vapaa-ajastaan
aidon rennosti. He tekevät kaiken silkasta ilosta,
tai ovat tekemättä, jos heistä siltä
tuntuu - ja aivan varmasti ilman syyllisyyttä.
Vastedes minäkin lupaan yrittää
työntää sen viheliäisen, tekemistä
tyrkyttävän peikon pois pääkopastani
ja tuoda tilalle lapsellisemman hedonisti-Jaakon. Ensi viikonloppuna
otan iisisti enkä rasita itseäni minkäänlaisella
toiminnalla työstä puhumattakaan. Laitan kännykän
kiinni ja nukun myöhään, syön sipsejä
ja töllötän televisiota, hyvällä
omallatunnolla.
Tai ainakin yritän.
