Helsingin
kaupungin isoimmille virkamiehille tipahti mukavansuuruinen
palkankorotus. Kaupungin työntekijöiden alimmilla
tikkailla ollaan katkeria.
Katkeraa on ollut suhtautuminen myös
eduskunnan viime vuosien palkankorotustalkoisiin. Korotukset
kun ovat tapahtuneet sen jälkeen, kun perusduunarille
kerrottiin, että veroale ja kolmen prosentin yleiskorotukset
olivat tarpeeksi.
Sairaanhoitajat ja lastentarhanopettajat
joutunevat jatkossakin tyytymään palkkaan, jolla
nipin napin elää Helsingissä. Sillä
kyse ei ole rahasta, vaan poliittisesta tahdosta. Ja poliitikot
ovat omilla toimillaan osoittaneet, että talouden kasvu
ei kuulu kaikille.
Kymmenen vuoden päästä
olemme tilanteessa, jossa sosiaali- ja terveyssektorilta
jää valtava määrä ihmisiä
eläkkeelle. Työt eivät kuitenkaan katoa mihinkään.
Päinvastoin. Nykyiset kansanedustajammekin vanhenevat
ja tarvitsevat palveluita.
Minäkin haluan edelleen käydä
töissä, jolloin lapseni tarvitsevat hoitopaikan.
Lapset, jotka joskus sairastuvat.
Peruspalveluita tuottavat ihmiset
pitävät tämän yhteiskunnan koossa. Jos
tänään ei tahdota löytää rahaa
näiden palveluiden säilyttämiseen, huomenna
ei kannata itkeä tekemättömien töiden
perään.
Yksi sukupolvi voidaan vielä höynäyttää
kutsumusammattiin. Seuraava punnitsee vaihtoehtonsa tarkemmin.
Kansanedustajien ja korkeiden virkamiesten yhteenlaskettu
palkankorotus ei ole suuri summa, mutta sen symbolinen arvo
painaa. Se on merkki yhteiskunnasta, jossa vain osalla väestöstä
on varaa ahneuteen ja lyhytnäköisyyteen.
