Jonotan
ja kuuntelen, kun äiti ja nelivuotias tyttö keskustelevat
edessäni.
"Äiti, eihän miehet saa tulla
kodinhoitohuoneeseen", vaaleanpunaisiin puettu tyttö
kysyy.
"Ei, isä ja Matti ei saa tulla
sinne, ne sotkee vain. Se on meidän paikka", äiti
valistaa tyttöään.
Mieleen tulevat nuoruusajat.
Silloin Tornionjokilaaksossa oli monilla vanhemmilla tapana
kutsua tyttövauvaansa piiaksi. Pojista en kuullut käytettävän
renki-nimitystä; heistä puhuttiin reteästi
poikina.
Kavereiden kanssa arvioimme, että
piika-hellittelynimellä viitattiin tytön tuleviin
tehtäviin kodissa. Pohdimme myös mahdollisuutta,
että tytön saaneet vanhemmat halusivat kutsua
lasta nimellä, joka edes vähän muistutti
sanaa "poika".
Myöhemmin huomasin,
että sukujuhlissa niin kotiseudullani kuin Helsingissäkin
naisten odotetaan toimivan emäntien tavoin. Jopa perheen
tuore miniä passitetaan keittiöön suvun muiden
kahvinkaatokykyisten tyttöjen seuraan.
Pojat, omat sekä vävyt, huolehtivat
vieraiden kanssa käyskentelystä pihamaalla ja
olohuoneessa.
Näin vanhoilliseen
ajattelumaailmaan törmään kuitenkin ensimmäistä
kertaa vasta nyt. Enkä edes ole takahikiäläisissä
sukujuhlissa eläkeläisseurassa, vaan ilmoittautumassa
Tampereen yliopistoon.
Pari-kolmikymppinen äiti
lähestyy ilmoittautumispistettä. Tyttö hänen
vieressään selailee kirjaesitettä. "Onko
siellä mitään prinsessasatuja, sellaisia,
joissa sinä voisit olla se prinsessa?" äiti
tiedustelee.
Sellaisiakin löytyy. "Voiko
tätä saada minunvärisenä, vaaleanpunaisena",
tyttö vielä kysyy.
Toivotan pikku-prinsessalle
vaaleanpunaista elämää kodinhoitohuoneessa.
