Viikon
takainen terrori-isku New Yorkissa meni suoraa päätä
suurten, sukupolvea yhdistävien tapahtumien kategoriaan.
Kerrankin on mahdollista kysyä ihmisiltä,
missä he olivat kun kuulivat uutisen ja saada vielä
vastauksen. Näin on aikaisemmin tosissaan kysytty vain
Kennedyn murhan kohdalla.
Itse muistan sijaintini metrin tarkkuudella
kun työkaverini käski laittamaan BBC:n päälle.
Sen jälkeiset tunnit olivatkin matalalentoa toimituksessa
eikä selkä ehtinyt kuivua ennen iltayhdeksää.
Vauhti jäi päälle. Vielä
kotona silmät pyörivät kuin Vertigon alkutekstit.
Pilvenpiirtäjistä hyppivät ihmiset häipyivät
silmistä parin tukevan konjakin jälkeen, mutta
tulivat takaisin unissa. Aamulla olo oli yhtä epätodellinen
kuin illalla.
Tämä yleismaailmallinen tragedia on ollut
ainutlaatuinen tapahtuma, joka on läpäissyt eri
sukupolvet ja kansanosat. Muutamaa yksittäistä
poliittista lipsauttelijaa lukuun ottamatta järkytys
on yhteinen ja aito.
Niin hirveältä kuin se kuulostaakin,
kaikkien näiden kauhu-uutisten keskellä olen silti
ollut ajoittain salaa helpottunut.
Jatkuvan uutisvirran keskellä olin
jo alkanut pelätä, että mitkään
tragediat eivät enää yllä aivopoimuihini
asti vaan ne ovat osa jatkuvaa, nopeasti kuitattavaa informaatiovyöryä.
Kun World Trade Center romahti suorassa
lähetyksessä silmiemme edessä, todellisuus
näytti tehonsa. Maksettujen kokemusten aikakaudella
tapahtui yhtäkkiä jotain, mitä ei voi toistaa
firman koulutuspäivän tiimihenkirastilla tai b-luokan
televisiodramatisointina.
Voisimmeko oppia tästä jotakin?
Luvassa oleva kostoisku on sinänsä ymmärrettävä,
mutta silti vastenmielinen jatko tapahtumille. Väkivalta
jatkuu, koteja hävitetään, ihmisiä tapetaan.
Suuri maailma ei tarjoa hyviä uutisia.
On aika iloita pienistä asioista.
