ISBN: 951-31-1886-X, Tammi 2000. 1. luku, sivut 8-13.

Enkeli

Alan hätääntyä. Martesin kasvot keinahtelevat neljän oluttuopin tuoman keveän usvan takana. Hänen kätensä on pöydällä lähellä omaani, näen kädenselän tumman karvoituksen, seksikkäät luiset sorminivelet ja hieman kohollaan olevat suonet. Käteni liikahtaa kohti Martesin kättä, ja aivan kuin ne olisi kytketty toisiinsa pöydän alta kulkevalla kuminauhalla, hänen kätensä vetäytyy salamana kauemmas. Kuin rapu koloonsa.

   Katson häntä silmiin. Hänen kasvoillaan on ystävällinen, avoin ja ymmärtäväinen hymy. Hän näyttää yhtä aikaa jumalattoman lemmittävältä ja täysin tunteettomalta. Hänen silmänsä ovat tietokoneikonit, ilmeettömät kuviot joiden takana on ääretön määrä ihmeitä, mutta vain niille jotka osaavat ne avata.

   "Miksi sä pyysit mua kaljalle? Mitä sä odotit?"

   Martes nojautuu taaksepäin tuolissaan. Niin rentona. Niin huolettomana.

   "Hyvää keskustelua."

   "Et muuta?"

   Martes katsoo minua kuin olisin paljastanut itsestäni jotakin uutta, jotakin häiritsevää mutta vähäpätöistä. Sellaista joka on hivenen kompromettoivaa mutta ei välttämättä vaikuta hyvään työsuhteeseen. Niinkuin deodorantti olisi pettänyt.

   "Mun on sanottava sulle rehellisesti, että musta ei ole tähän."

   Sydämeni räjähtää lyömään ja kieleni toimii refleksinomaisesti ennen aivojani.

   "Sä aloitit."

   Kun pienenä etsittiin syyllisiä koulunpihatappeluissa, tämä oli tärkeintä. Kuka aloitti.

   Ja Martes katsoo minua kuin syyntakeetonta kun jatkan.

   "Mä en olisi ikinä päästänyt itseäni tähän tilaan . . . jos sä et olisi niin selvästi antanut ymmärtää että olet kiinnostunut. Mä olen kertonut sulle että mä olen tunteiden alasajon hallitseva maailmanmestari. Jos mulla ei ole tosi hyvää syytä uskoa että toinen osapuoli on musta kiinnostunut, mä en anna minkään asian tapahtua. En minkään. En edes ajatuksen, jumalauta."

   Muistikuvat tungeksivat mieleeni samalla kun puhun selvästikin aivan liian vihamielisellä äänellä. Muistan miltä Martes tuntui käsivarsieni välissä, hänen erektionsa housujen kankaan läpi kun nojasimme Tammerkosken äyräskaiteeseen yön pimeydessä. Tunnen hänen suunsa omallani, tupakan ja Guinnessin makuisen suun, hänen viiksiensä raapivan ylähuultani, ja minua pyörryttää.

   Martes tapailee tupakoitaan, ottaa yhden, nakkaa sen suuhunsa ja räpsäyttää Zipposta tulta, vetää syvän ja nautinnollisen henkäyksen.

   "Mä en voi sille mitään, jos mä olen sellainen tyyppi johon ihmiset projisioi omia haaveitaan ja halujaan."

   Hänen mielestään mitään ei ole tapahtunut.

   Hänen mielestään kaikki on minun mielikuvitustani.

Kömmin kotiin keskiyöllä horjuen ja ontuen, syynä on yhtä paljon olut kuin syvä haava nahkani alla. Humalainen mieleni nuolee haavaa kuin kissa, tökkii sitä kuin heiluvaa hammasta, yhä uudelleen ja uudelleen kutsuu esiin makeaa tylppää kipua. Lausetta minun haaveistani ja haluistani, jotka eivät kestä päivänvaloa.

   Katuvalot huojuvat viimassa. Kun käännyn Pyynikintorilta porttikäytävään, mukaani puhaltuu räntää ja liiskaantuneita lehmuksenlehtiä. Kuulen pihan nurkasta kovaäänistä puhetta.

   Vastenmielinen seurue pitää majaa roskiskulmauksessa, nuoria häiskiä, takamuksista roikkuvia farkkuja ja kaistaleen selkää paljastavia räikeitä tuulitakkeja. He ovat selin ja puhuvat juuri sellaisella nuotilla mistä kuulee että jokainen yllyttää nyt juuri toistaan johonkin kyseenalaiseen urotekoon. Se taas liittyy johonkin mikä on jäänyt sällien taakse katveeseen. Normaalitilassa kiertäisin tällaiset veikot kaukaa - ne nostattavat ihon kananlihalle, ne ovat juuri niitä joiden ohi kadulla kulkiessa vetää pään hartioiden väliin tietäen että perään taatusti singahtaa jokin vittumainen henkilökohtaisuus - mutta juuri nyt, Martesin takia, sen takia ettei millään ole mitään väliä ja veressä kiertää pari promillea, seisahdun jengin taakse.

   "Tämä on taloyhtiön yksityinen piha. Asiaton oleskelu on kielletty."

   Muutama pää kääntyy, hymähdyksiä, sitten huomio taas suuntautuu alas, johonkin mikä on heidän jaloissaan. "Pelkäätsä että se puree?", kysyy häiskä toiselta. "Potkase sitä vähän."

   "Ettekö te kuule, yksityispiha, häipykää." Ääneni kohoaa, silmiin nousee raivo, aivoissa välähtelee kuva aikoinaan torneina ylläni keinahdelleista ylempiluokkalaisista. Niillä oli samanlainen ivallisen yllyttävä ääni, "pelkäätsä että se puree" ja kohta oli suuni täynnä hiekkaista lunta.

   "Painu persiiseen, hani", tokaisee yksi nuorisorikollisenaluista hempeästi. Hän tietää että minusta ei ole heille enempää vastusta kuin korvissa pörräävästä kärpäsestä.

   "Mä soitan poliisit."

   "Minä olen soittanut jo", kuuluu ääni takaani. Minua kerrosta alempana asuva roteva eläkeläisrouva, joka toimii vuokransa vastineeksi jonkinlaisena talonmiehenä, on aineellistunut taaksemme. Jannut kohauttelevat harteitaan, nykivät nahkarotsejaan, räkivät maahan rehvakkaasti, lähtevät vitkastellen ja muka vapaaehtoisesti. He kävellä vemputtavat porttikäytävään miehekkäästi kiroillen, viimeinen vielä näpsäyttää palavan röökintumpin meitä kohti kuin punahehkuisen ohjuksen. Tuskin sällit ovat päässeet kadulle kun kuulemme hätääntyneet juoksuaskeleet.

   Rouva tuhahtaa.

   "Uskoivatpas."

   "Tuleeko se poliisi?"

   "No ei tietenkään. Ruveta nyt niitä tuommoisilla vaivaamaan. Grillille olin menossa."

   Adrenaliini on hetkeksi selvittänyt pään mutta nyt kun koetan kaivaa avaimia esiin, sormet tuntuvat talousnakkinipulta. Nainen on menossa kohti porttikäytävää, ja se sopii minulle, koska kännisessä päässäni kehrää puutuneen pakkomielteinen uteliaisuus. Odotan hänen häipyvän kongiin ja kurkistan roskalaatikoiden katveeseen.

   Nuori poika nukkuu asvalttipihassa, roskalaatikoiden kupeessa. Hän piirtyy pimeään vain hennosti varjoista erottuvana mustana hahmona.

   Astun lähemmäksi, ojennan käsivarttani. Hahmo ilmeisesti kuulee askeleeni ja nostaa hetkeksi heikosti päätään käpristyneestä asennostaan, avaa silmänsä, ja minä oivallan vihdoinkin mikä se on.

   Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt.

   Tiedän heti että haluan sen.

Se on pieni, hoikka ja käpertynyt omituiseen asentoon, kuin sillä ei olisi niveliä ollenkaan. Sen pää on polvien välissä ja runsas musta harja viistää kuraista kiveystä.

   Se ei ole varmaankaan kuin vuoden. Puolentoista korkeintaan. Pelkkä pentu. Se ei ole ollenkaan niin suuri ja ruhokas kuin miltä täysikasvuiset yksilöt kuvissa näyttävät.

   Se on haavoittunut tai hylätty tai eksynyt muista. Ilmeisesti puberteettihopliitit eivät ehtineet vielä aiheuttaa sille vammoja. Miten se on joutunut pihalle, miten se on joutunut keskelle kaupunkia? Samassa sydämeni alkaa hurjasti hakata, ja käännähdän ja puoleksi odotan näkeväni ison mustan kumaraisen varjon livahtavan roska-astioiden luota kohti porttikongia ja siitä aukeavan puiston suojaa.

   Toimin vaistomaisesti. Kyykistyn pennun viereen ja taivutan sen toisen eturaajan varovasti selän taakse. Se havahtuu, mutta ei ala rimpuilla. Varmuuden vuoksi kietaisen laukkuni hihnan peikon ympärille niin, että sen käpälät pysyvät tiiviisti kylkiä vasten. Vilkaisen taakseni ja nostan otuksen syliini. Se on kevyt, linnunluinen, painaa paljon vähemmän kuin samankokoinen lapsi.

   Katsahdan nopeasti ikkunoihin; vain alakerran naapurin makuukamarista kajastaa punertava valo. Eksoottisen näköisen nuoren naisen pää vilahtaa ikkunassa, käsi vetää verhot eteen. Nyt.

   Hetkessä olemme asunnossani.

Se on kovin heikko. Kun lasken sen sängylle, se ei rimpuile lainkaan vaan katsoo minua punertavilla kissansilmillään, joissa on pystysuora musta pupilli. Sillä on hieman kissan kuonoa ulkonevampi suora nenäharjanne, sieraimet ovat suuret ja ilmeikkäät. Suu ei muistuta lainkaan kissan tai koiran halkinaista kuonoa vaan on kapea vaakasuora viiru. Kokonaisuus muistuttaa niin paljon ihmisen kasvoja - kuin silkkiapinan tai muun litteänaamaisen kädellisen - että on helppo ymmärtää miksi näitä mustia otuksia on aina pidetty jonkinlaisina metsän ihmisinä, luolissa ja koloissa asuvina, luonnon satunnaisesti luomina ihmisen pilkkakuvina.

   Valossa näkee entistäkin selvemmin sen pentumaisuuden. Sen kasvon- ja vartalonpiirteissä on pehmeyttä ja pyöreyttä ja hellyttävää kömpelyyttä niin kuin kaikissa eläinten poikasissa. Katson sen etutassuja: ne ovat kuin rotalla tai pesukarhulla, notkeat nivelikkäät sormet ja pitkät kynnet. Irrotan laukun hihnan sen ympäriltä eikä se tee elettäkään raapaistakseen tai purrakseen. Se vain kääntyy kyljelleen ja käpertyy keräksi, vetää tupsupäisen häntänsä reisien väliin ja taivuttaa etutassunsa rintaa vasten. Musta takkuinen harja valahtaa kuonolle ja se päästää samanlaisen voihkaisevan huokauksen kuin uneen vaipuva koira.

   Seison vuoteen vieressä, katson peikonpoikasta ja tunnen voimakkaan hajun, joka ei kuitenkaan tunnu epämiellyttävälta: kuin murskattuja katajanmarjoja ja häivähdys jotain muutakin - myskiä, patchoulia? Peikko ei ole liikahtanutkaan. Sen luiseva kylki kohoilee nopean hengityksen tahdissa.

   Otan epäröiden sohvalta villaisen matkahuovan, seison hetken sängyn vieressä ja levitän sen sitten peikon päälle. Otuksen toinen takajalka potkaisee refleksinomaisesti, salaman nopeudella ja voimalla ja huopa lentää suoraan silmilleni. Haron sen kasvoiltani sydän hakaten, luulen säikähtäneen elukan syöksyvän kynsien ja purren päälleni. Mutta ei. Peikko makaa edelleen kippurassa rauhallisesti hengittäen.

   Nyt vasta ymmärrän että olen tuonut huoneeseeni pedon.

Muualla Verkkoliitteessä:
Johanna Sinisalon kirjan arvio (15.8.2000)

[Alkuluku][Tietokirjat][*Esikoiset*][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]