Sielu
Nenäni on lyttyyn lyöty ja hiukan vino. Ihmiset
mahtavat miettiä, että mikäköhän
sielu tuossa ruhjotussa nokassa olisi voinut pysyä? Että
varmasti vain joku kapinen sielurähjä tuossa kolvissa
voi enää asua. En loukkaannu, en todellakaan loukkaannu.
Sieluni on todellinen mustalainen, oikea huutolaispoika, vihoviimeinen
ryysyläinen. Mutta turha ankaruus pois, pyydän.
Sieluparkani on kokenut kovia. Ja se on kärsinyt syntymästään
heikkoverisyydestä ja aliravittuna se varttui koko nuoruutensa.
Mutta köyhän ja laihan raukan sydän on silti
puhdasta kultaa. No mitä turhia kaunistelemaan, oikea
harakka se on ja minulle suuri murhe. Mutta minä yritän
elää sen kanssa päivittäin. Kannan huolta
sen hyvinvoinnista ja pidän sitä silmällä
aina kun vain on mahdollista. Samaa ei voi sanoa aivan jokaisesta.
Meillä jokaisella on ristimme kannettavana . . .
Missä sielu sijaitsee? Onko koko sielua
edes olemassa? Kuka osaa vastata? Minä väitän,
että sielu sijaitsee ihmisen nenässä. Varsinkin
miehillä sen täytyy lopulta löytyä nenän
sisältä. Olen asiasta vakuuttunut eikä mikään
vastaväite tule kääntämään päätäni.
Se on ainoa mahdollinen paikka tai sitten koko sielua ei ole
olemassakaan. Kuinka tähän olen päätynyt,
on hetkessä selitetty. Ihminen voi menettää
minkä tahansa raajan, mutta nenän menetettyään
on jotain perustavanlaatuista menetetty. On aivan helppoa
kuvitella jalaton, kädetön, korvaton tai silmäpuoli,
mutta nenätön, se on mahdotonta. Tietenkin on aivan
mahdollista, että jossain onnettomuudessa kadottaa nenänsä,
esimerkiksi hirvikolarissa, tai mustasukkainen vaimo leikkaa
sen keittiöveitsellä irti, ja elämä jatkuu
sen jälkeen. Ei siihen tietenkään kukaan kuole,
mutta en minä sitä tarkoitakaan. Kun nenä on
mennyt, on myös samalla kadonnut mieheltä jotain
perustavanlaatuista. Pelkkä ajatuskin hirvittää.
Se olisi sielun kastraatio. Nenättömyys. Miehellä
sielun täytyy sijaita nenässä ja naisella tietenkin
jossain aivan muualla. Epäilen sen löytyvän
heiltä jostain sisäelimistä tai ihon pinnasta,
polvitaipeesta? Se olisi järkeenkäypää.
Mutta koska en ole nainen ja tajuan - tietenkin - asian arkaluontoisuuden,
hillitsen luontaisen uteliaisuuteni ja jätän koko
asian naisten pohdittavaksi. Nenätön, siis sieluton,
siis nenätön, selvä juttu.
Minä opin jo neljävuotiaana uimaan
ja opettelin sen taidon yhdessä illassa ja pelkässä
kylpyammeessa. Perheemme oli saanut kutsun tulla viettämään
jouluaattoa menestyneempien sukulaisten luo Ouluun. Heillä
oli se kylpyamme. Se oli elämäni ensimmäinen
kylpyamme. Meillä oli pelkkä suihkuallas kotona.
Se amme oli valtavan kokoinen ja muistutti ihan satujen ja
sarjakuvien jättiläisvalaita, jotka nielivät
suuhunsa kokonaisia sotalaivoja tykkeineen ja satoja merimiehiä.
Kun sitä katsoi oikein tarkasti ja keskittyneesti, koko
kylpyhuone kutistui hetkessä sen ympärillä
aivan pieneksi ja vaatimattomaksi. Allas vain jökötti
paikoillaan kuin jättimäinen höyryävä
sarvikuono lyhyillä jaloillaan. Pienen arkailun jälkeen
en enää pelännyt sitä vaan rohkaisin mieleni.
Ja minä liu'uin sukeltaen ammeen päästä
päähän aina tasajalkaa päädyn posliinisesta
pinnasta vauhtia ponnistaen. Se oli taivaallista. Tietenkin
oli. Enhän minä enää ollut siellä
ammeessa vaan tietenkin rakkaan äitini kohdussa ja pyörin
taas kuin pieni delfiinipoikanen. Neljän vuoden ikävän
kituutuksen jälkeen ihme oli tapahtunut. Pääsin
takaisin sinne, mistä kukaan tuskin tahtoi vapaaehtoisesti
poistua. Ja minä vain liu'uin ja liu'uin eteenpäin
ja eteenpäin läpi rakastavan lämpimän
veden sen hyväillessä ja joka hetki yhä tiukemmin
syleillessä alastonta pikkumiehen vartaloani. Se oli
onnea. Se oli todellakin onnea. Minä en tietenkään
suostunut poistumaan vapaaehtoisesti kylpyammeesta. En tietenkään
suostunut. Hulluahan se olisi ollut. Isäni minut sieltä
nosti väkisin ylös, mutta en muista sen minua pahasti
loukanneen. Se kun oli isän osa. Hänhän ei
koskaan voisi päästä nauttimaan äidin
rakkaudesta sillä tavoin kuin minä olin päässyt.
Ja vain minä tiesin sen. Hän ei voisi koskaan, ei
vaikka mitä tekisi, päästä nauttimaan
rakkaasta äidistä niin kuin minä olin saanut
hänen rakkaudestaan nauttia. Ei koskaan, ei koskaan.
Tästä muuten täytyy johtua
se koko lapsuuteni ajan kestänyt maaninen vimma ja into
päästä sukeltelemaan veteen. Uimiseen suhtaudun
edelleenkin täysin välinpitämättömästi.
Mitä on miehen elämä pikkupojasta
hautaan? Onko se pelkkää äidin sylin uudelleen
etsimistä? Onko tämä totuus? Lumivyöry,
jota ei voi pysäyttää? Voi piru sentään.
Pahalta kuulostaa kaikki tämä, pelkkää
höpötystä ja tarmotonta pihinää.
Mutta silti. Tämä minua järkyttänyt epäilys
tai sanoisinko omakohtainen oivallus lähti vyöryen
liikkeelle yhdestä ainoasta lauseesta, joka oli syntynyt
suuren runoilija Pasternakin kynästä. Piru vieköön,
minusta on tuntunutkin siltä, että tuo lyhyt lause,
jonka luin nuhruisesta aikakauslehdestä terveyskeskuksen
käytävällä jonkun venäläisen
tohtori Zivagon haastattelusta, onkin ainoa asia, jonka olen
koskaan ymmärtänyt. Ja mikäli minä sen
oikein ymmärsin, niin siinä lauseessa väitettiin,
että jokaisen naisen syvin ja puhtain, lujin rakkaus
mieheen on aina pohjimmiltaan äidillistä rakkautta.
Siis että äidin rakkaus johonkin itse luomaansa
onkin ainoaa oikeaa olemassa olevaa rakkautta. Ja kaikki muu
on sen ylimmän hengen ja voiman jäljittelyä
ja matkimista ja siitä on silti koko maailma ja aivan
kaikki lähtöisin. Voi himskatti sentään,
tunnen olevani suuri haava, joka ei kasva kiinni. Rakastin
äitiäni niin kovasti. Häntä piti rakastaa
kovaa ja joka hetki, koska ikäväksi onnekseni hän
oli luonteeltaan aina uninen ja poissaoleva. Hän katosi
heti, jos häntä ei pakottanut pysymään
hereillä. Ei hän koskaan nukahtanut. Ei sitä
tarvinnut pelätä, vaikka hän kärsikin
unettomuudesta eikä antanut minulle enää rintaa.
Hän vain katosi pois liikkumatta minnekään
ja kaikki ympärillä vaistosivat sen. Herkkä
ja haaveellinen ja parempaa olisi elämässä
ansainnut. Äiti kulta . . .
Tunnustan, olen polvillani, tunnustan: Ei
minulla ole mitään menestyneitä sukulaisia
Oulussa. Ei ole, mutta kaikki muu on totta. Totta ja itse
totuus! Minä vannon nenäni kautta ja vaikka sen
hinnalla. Jos minä nyt valehtelen, saa sen viedä
minulta. Alkuperäiskansojen vanha tapa häpäistä
sotatantereelle makaamaan jääneet vihollisheimojen
ruumiit, oli leikata niiltä nenät irti. Lupaan leikata
itse nenän irti ja tehdä siitä kaulakorun,
jos valehtelen. En minä mahda sille mitään,
että tämä kammottava arpi suuni paikalla puhuu
ja hengittää aivan itsekseen. Harvoin se tottelee
minua, joka joudun sitä kasvoillani kantamaan. Väittää
vain olevansa suorassa yhteydessä sisälleni johonkin
sielun värikkääseen mosaiikkiin, jonka keskeltä
puuttuu pieni pala. Kuulemma juuri tuosta aukosta puhaltavat
sisääni ne synkkyyden tuulet, jotka sitten peittävät
alleen aivan kaiken minussa ja minä alan valehdella.
Anteeksi, anteeeksi, pyhimmästi anteeksi. Ylitseni tulvahtaa
ihoa pitkin outoja, kylmiä aaltoja, hermostollisia oireita.
Sielun värikäs mosaiikki, pah, täytyy taas
muistaa aloittaa valkosipulinkynsien syönti. Ah, mitä
turhaan. Se on niin kuin joku sanoi: Totuus tulee kovina iskuina.
Pienenä poikana minulla oli lemmikkinä
harmaa kissa, jonka etukäpälissä oli valkoiset
sukat. Vinni. Äitini hankki sen minulle. Kuinka saisinkaan
nyt itseeni tuota kissan arvaamattomuutta. Tuota suurta julmuuden
viettiä, tahtoa ja muuttuisin elämään
vain nautintoa varten. Kuinka löytäisin tarkoituksen
pelkästä oman turkin puhtaudesta. Äiti rakasti
kissaa. Niin minäkin. Vinnin rakkain ilo oli tyhjä
kenkälaatikon puolikas. Sellaisissa se aina makaili tyytyväisenä
ja turtana. Lihava turkki pursui reilusti ylitse reunojen,
ja Vinni kehräsi.
Keksin kissan. Ei sillä oikeastaan
ehtinyt olla edes nimeä. Äiti toi sen yhtenä
päivänä kotiin. Äiti toi sen maalta. Isoäitini
lahja minulle. Taisin olla viisivuotias. Se oli kamalan pieni
ja laiha, mitään muuta en siitä muista. Se
hukkui seuraavana päivänä vessanpönttöön.
Tietenkin se oli hypännyt pöntön reunalle tutkiskelemaan
elämänsä ensimmäistä vessanpönttöä.
Pöntön kansi oli ollut ylhäällä ja
utelias pentu oli pudonnut sisälle. Se oli liukunut pitkin
posliinista pintaa, johon eivät kynnet purreet. Hukkunut
kissanpetu muistutti ihan pientä märkää
lapasta, joka löytyy lätäköstä. Se
siitä. Surullista. Niin, rakkaus, rakkaus eikä mieleeni
tule kuin kissanpennun surkea kohtalo.
Lisää aiheesta muualla Verkkoliitteessä:
Juha
Turkan kirjan arvio (28.3.2001)
