Samoihin aikoihin Risto Tapani Jokinen, lakimies, kolmekymmentäkolme
vuotta, katseli kattoa. Hän oli alasti, vain lakana yllään,
hiki kuivui ja hän alkoi palella. Hänen vierellään
makasi nainen, ja hän oli jo kääntymäisillään
tämän lämpimän vartalon puoleen muttei
tehnyt sitä. Se olisi vaikuttanut imelältä,
liian hempeältä.
Jos kurkottaisi paidantaskusta tupakan.
Häntä alkoi hymyilyttää, tupakka nyt,
se vasta kornia olisi. Mutta tässä tulee kylmä.
Nainen oli nimeltään Marika, ja
he eivät olleet naimisissa, totta vieköön.
Risto aavisti, että Marika toivoisi heidän olevan,
mutta ei, se oli mahdotonta. Voi, ei se onnistu kulta pieni.
Mä olen pahoillani. Meillä on Katjan kanssa lapsi,
sen takia me asutaan yhdessä, ja ollaan edelleen naimisissa.
Jos Teroa ei olisi, me ei oltaisi. Ei meidän välillä
ole mitään muuta. Ja sitä paitsi, Katja ei
kestäisi elää ilman mua. Se ei kestäisi
eroa, se on niin . . . se on sellainen. Tiedäthän.
Niin.
Hänen katseensa kuljeskeli edelleen
kattoa pitkin, raukeana ja harhaillen, mutta pian silmiin
hiipi arvioiva sävy. Katto oli laudoitettu, valkoiseksi
maalattua helmipaneelia. Kohtuullisessa kunnossa kuten koko
talo, ikkunat uusittu kymmenkunta vuotta sitten, taloyhtiön
putkiremontti toissavuonna. Ei keskuslämmitystä,
mutta toimiva takka ja sähköpattereita. Huokaus.
Tällaiset pintaremonttia kaipaavat
puutalohuoneistot tulivat muotiin aika ajoin, ja oli taas
sellainen sesonki. Nyt, keväällä, kun asuntokauppa
oli vilkasta, tästä voisi saada puhutuksi seitsemän
ja puoli, ehkä jopa kahdeksan tuhatta neliöltä.
Ulkomaali kyllä hilseilee, maalaus olisi edessä
varmaankin viiden vuoden sisällä. Sisäpinnatkin
päässeet tummumaan.
Remonttitaitoisen unelma, niin sitä
pitäisi mainostaa.
Tietysti sen pitäisi olla meillä
myynnissä, että tällaista kannattaisi edes
miettiä. Tai sitten oma. Mutta ei, vuokra-asunto. Eikä
minulla, enkä minä tällaisessa kestäisi
asuakaan.
Jos Teroa ei olisi.
Ristosta tuntui kuin hänen päänsä
ympärillä olisi jousi, tai jonkinlainen vanne. Se
oli ollut siinä koko päivän, varmaan pitempäänkin,
ja alkanut kiristyä. Pitää muistaa ottaa Burana,
hän ajatteli, onkohan mulla? Yllättäen Marika
kohottautui, ja hänen pitkien lettiensä päissä
olevat helmet kilahtelivat. Hän poimi käteensä
punaisen herätyskellon ja käänsi avaimesta.
Krrrr - krrrr - krrrr - sanoivat rattaat,
ja Risto kuuli mielessään kuinka kellon jousi kiristyi.
Ei kai se nyt tosissaan aio nukkua? Keskellä päivää.
Laukesiko se? Siis, tykkäsikö se tosiaan noin paljon?
Minä olin varma että se teeskenteli. No, ei teeskennellyt.
Liioitteli. - Krrrr - klak. Jousi natisi, sen kireä ääni
tunkeutui Riston päähän ja pysähtyi. Meillä
oli kotona tuollainen herätyskello, hän muisti,
se naksahti noin aina lopuksi. Isä veti sen aina iltaisin,
ja asetti ikkunalaudalle. Sitten sammutettiin valot. Hyvää
yötä, isä sanoi.
Marika voi nukkua. Minä nousen tästä
ihan kohta ja häivyn.
Ihan kohta.
Pyörätie vei pitkin kadun laitaa, ohi leikkipuiston
ja ylös mäkeä. Mäen päällä,
pölyisessä tuulessa, oli uimahalli, ja sinne Tero
oli menossa. Hän polki vaihdepyöräänsä
koko ekaluokkalaisen tarmolla, nauttien vauhdista ja keväästä.
Jalkoihin hiipivä väsymys ja kivistyskin olivat
hänestä nautintoa. Tero ei nimittäin lannistunut
pienestä. Oli kevät, hänen allaan oli polkupyörä,
ja hän oli matkalla uimaan.
Äiti oli ripustanut heijastimen hänen
takkinsa kaulukseen niin kuin oli ollut puhe, ja nyt punainen
ihmishahmo heilui narussaan puolelta toiselle polkemisen
tahdissa. Tero viiletti jo ylös viimeistä mäkeä,
edessä oleva katu olisi vielä ylitettävä,
ja sitten hän olisikin jo perillä.
Auto!
Tero jarrutti niin että kumi vinkaisi,
pyörä pysähtyi kuin seinään, ja
kops, jokin osui Teron kasvoihin.
Auton kuljettaja, jakkupukuinen vaalea
nainen, hiljensi hetkeksi vauhtiaan, vilkaisi hölmistyneenä
Teroa ja jatkoi sitten ajamista, sillä hänellä
oli kiire. Kellokin oli jo vaikka mitä, kauhistus,
noin paljon. Asiakas ei odota.
Heijastin oli heilahtanut ja osunut Teroa
huuleen. Kädet vapisivat, kun hän koetteli kasvojaan,
sillä hän oli säikähtänyt pahanpäiväisesti.
Huulessa ei ollut haavaa, mutta se tykytti ja siihen sattui.
Heijastimessa ei sen sijaan ollut jälkeäkään.
Sehän löi mua turpaan, Tero tyrmistyi. Helkkari!
Hän sulloi ukkelin rivakasti takkinsa rintataskuun,
ja sulki sen vetoketjun. Sitten hän polki vielä
viimeiset metrit, ja vaikka pyörätelineessä
oli reilusti tilaa, hän ajoi ohi ja sen sijaan suojatien
merkin luo.
Hän muisti kuinka oli saanut pyörän,
viime vuonna. Hän oli toivonut koiraa.
- Onneksi olkoon, oli isä sanonut
antaessaan sen. - Muuten, arvaas mitä äitisi muistutti?
Maastopyörät varastetaan aina. Äiti luki
lehdestä. Kyllä äiti tietää!
- Älä nyt, äiti yritti.
- Niinhän sä sanoit, isä
jatkoi vaan. - Varsinkin, jos ne näyttävät
uusilta. Niitä varastetaan ja viedään ulkomaille
jatkuvasti, Eestiin ja Venäjälle, niinhän
se oli vai kuinka? Siitä oli lehdessä. Mutta aja
nyt, aja niin kauan kuin ehdit, joku sen kumminkin vie,
ettäs tiedät sitten. Kun muistat vaan aina lukita
sen, silloin se ehkä säilyy vähän pitempään.
Ehkä.
- Mä lukitsen sen aina kyllä,
ihan varmasti, Tero vakuutti. - Missä sen lukko on?
- Lukko? Ei siinä ole lukkoa mukana,
se pitää ostaa erikseen.
- Ai jaa.
- Osta lukko. Onhan sulla possussa rahaa.
- Ei ole enää, Tero sanoi.
- Mitä?
- No, kun mä ostin sen kirjan.
- Minkä kirjan?
- Sen, missä kerrotaan vanhoista
purjelaivoista.
- No, säästät viikkorahoistasi
sitten.
Silloin äiti katsoi isää
silmät ihan pyöreinä, ja otti sitä käsivarresta
kiinni ja vei keittiön puolelle. Jotakin ne siellä
jutteli, ja kun ne tuli takaisin, isä oli ihan hiljaa
ja sillä oli sellainen pieni hymy. Ja me mentiin äidin
kanssa pyöräkauppaan ja ostettiin lukko. Hyvä
lukko, kryptoniittilukko.
Siitä oli nyt noin vuosi. Pyörä
oli ollut syntymäpäivälahja, kun Tero oli
täyttänyt seitsemän. Tänä vuonna
Tero ei ollut saanut vielä isältään
syntymäpäivälahjaa ollenkaan, vaikka syntymäpäivistä
oli jo viikko: isä sanoi ettei millään keksi
sopivaa.
Tero kiinnitti huolellisesti pyörän
keskitangostaan suojatien merkkiin, sillä pyörätelineeseen
sitä ei olisi saanut kunnolla kytketyksi. Kryptoniittia,
Tero ajatteli. Tätä lukkoa ei saa murretuksi edes
Teräsmies.
Tero löysäsi kiivaasti kaulaliinaansa,
sillä se tuntui tuskastuttavan kuumalta, ja riisui
kypärän. Sekin oli sisäpuolelta kuuma ja
hikisen nihkeä. Matka kotoa uimahallille ei ollut pitkä,
mutta se oli ylämäkeä, ja nyt, kun hän
oli pysähtynyt, hiki tulvahti pintaan. Viileä
kevätilma tuntui silloin hyvältä, se kuivatti
hien ja sai Teron tuntemaan itsensä jotenkin sankarilliseksi.
Kypärästä nousi lämpöä, ja
höyryn saattoi nähdä.
Uimahallin ovella vastaan tulvahti kostea
viidakon ilma, siihen törmäsi kuin seinään.
Höyry kietoutui hänen ympärilleen kuin trooppisen
hämähäkin seitti, ja hän oli hetkessä
nihkeä taas. Tero avasi takkinsa. Vaikka mut olisi
tuotu tänne vangittuna, silmät sidottuna, mä
tietäisin heti missä olen. Tästä hajusta.
Muualla Verkkoliitteessä:
Hevirock
houkuttelee sanat esiin
Kirjan
arvio (21.3.2001)
