ISBN 951-1-15966-6, Otava 1999. Sivut 7-12.

Muualla Verkkoliitteessä:
Kaksi kertaa kadonneen arvio (13.3.1999)

1.

Kuulaat valkeat päivät. Syksy tuli vaivihkaa, tuoden mukanaan kylmät aamut ja niiden hauraan alakuloisuuden. Ohikiitäviä päiviä, joiden lomassa ihmiset tulivat ja menivät kuin muistot. Meluisia päiviä kaupungin kaduilla, sateisia iltoja. Lolita työskenteli kahvilassa seitsemästä kolmeen, tiistaisin ja torstaisin kolmesta yhdeksään. Varhaisia kahvinjuojia, viimeiseen asti venytettyjä tunteja, hälyä ja hiljaisuutta. Kahvila oli pieni saari.

   Lolita pyyhki murut pöytäliinalta ja jäi katselemaan miestä, joka oli juuri istuutunut pöytään lähelle ikkunaa. Miehen iho oli kiiltävän musta. Se oli niin musta, että hänen kasvojensa maantiedettä oli vaikea erottaa ja tuntui kuin mies olisi levittänyt pimeyttä ympärilleen. Oli niin hiljaista, että mustuus häiritsi Lolitaa. Lisäksi tarjoilijan puku oli pesun jäljiltä karhea. Se hankasi hänen rintojaan, joiden päät olivat kosketusarat. Mies pyysi teetä. Hänen äänensä oli matala, sekin hyvin tumma.

   - Entä haluaisitteko savukkeen? Lolita sanoi sanoakseen vain jotain.

   - En koskaan polta.

   - Edes iltaisin?

   - En silloinkaan. Se on vastoin elämänkäsitystäni, musta mies sanoi.

   - Minkälainen se on?

   - Tiedättekö mistä savukkeet tulevat?

   - Laivoilta? Lolita kysyi epäröiden.

   - Tupakkaa viljellään etelässä. Itse kasvi on noin metrin mittainen. Tupakka jauhetaan sen lehdistä, jotka täytyy poimia ennen auringonnousua. Mutta vain keltaiset lehdet, vain lähes kypsät. Lisäksi lehdet kellastuvat eri aikoina. Hyvin raskasta. Tiedättekö kuinka monta lehteä menee yhteen savukkeeseen?

   - En.

   - Kaksitoista. Askiin kaksisataaneljäkymmentä. Kartonkiin tuhat neljäsataa.

   - Vaikea ajatella. Minä poltan joskus iltaisin, Lolita sanoi eikä tiennyt kuinka suhtautua mustan miehen sanoihin. Ne saivat hänet epävarmaksi ja hän päätti lähteä hakemaan teetä.

   - Mustaa, englantilaistyyppistä kiitos. Ja maitoa. Pieni kannu maitoa, mies sanoi.

Lolita haki teen. Mies jäi katselemaan kadulle. Ulkona satoi suuria pyöreitä pisaroita. Ihmiset juoksivat jalkakäytävällä ja tuuli tempoi sateenvarjoja. Entä Lolita? Hän nojasi tiskiin ja hyräili. Sellaiset kasvot, jotka eivät heti kerro kaikkea itsestään vaan avautuvat hitaasti, jotka muuttuvat hyvin pienestä liikkeestä siten, että tiettynä hetkenä hän saattoi olla hyvinkin kaunis tai ruma. Musta mies otti laukustaan kirjan ja alkoi lukea. Lolita ajatteli: Kun ihminen ei halua puhua, hän alkaa lukea, suojella itseään maailmaa vastaan. Lolita väänsi radion musiikkikanavan lujemmalle häivyttääkseen hiljaisuuden. Silloin mies sanoi:

   - Voisitteko hieman hiljentää radiota.

   - Onko sekin vastoin elämänkäsitystänne?

   Mies naurahti:

   - Ei. Se vain häiritsee.

   - Mitä sitten luette?

   - Miksi kysytte?

   - Olen kiinnostunut.

   - Luen miehestä, joka oli uskollinen unelmalleen. Mies rakastaa naista, mutta ei saa vastarakkautta. Nainen menee naimisiin toisen miehen kanssa, mutta silti mies ei voi koskaan rakastaa muita naisia. Silloin hän tuntisi pettävänsä naista.

   - Se on todellista uskollisuutta.

   - Niin. Olla uskollinen unelmalleen.

   Sitten musta mies jatkoi lukemista ja Lolita kahvilan tiskin pyyhkimistä. Kello naputti seinällä kuin hyönteisparvi. Ajatukset olivat iltapäiväajatuksia, radion hiljainen musiikki iltapäivämusiikkia. Sitten mies maksoi laskun ja kaatoi vahingossa maitokannun, jonka valkea maito levisi pitkin pöytää. Lolitan valtasi sama tunne kuin esineiden särkyessä, hetkellinen ontto tunne.

   - Ei se mitään, Lolita sanoi.

   - Olen pahoillani.

   - Ettekö odota, että sade lakkaa?

   - Sataa koko päivän.

   - Ottakaa edes sateenvarjo. Ihmiset unohtavat niitä. Sateen jälkeen ne käyvät tarpeettomiksi. Meillä on runsaasti unohdettuja sateenvarjoja.

2.

Television kuvaruutu loi huoneeseen sinisen valon. Rouva Gossardin papiljotit olivat vihreät. Hän piti merestä. Nainen halusi hiustensa lainehtivan kuin meri. Lolita istui pehmeällä sohvalla ja tunsi kuinka se mukautui hänen vartaloonsa. Rouva Gossard sanoi, että sohva piti Lolitasta, että se oli kuin tehty häntä varten.

   Lolita poikkesi rouvan luona silloin tällöin työvuoron päätyttyä. Nainen oli leski ja hänen edesmennyt aviomiehensä oli Lolitan isän entinen ystävä. Miehen kuoltua Lolita oli avustanut rouvaa joissain käytännön asioissa, aluksi kohteliaisuudesta, lopulta jonkinlaisesta kiintymyksestä.

   - Ulkona on kylmä, Lolita sanoi.

   - Talvi on tulossa, rouva Gossard sanoi.

   - Sade vie ihmiset kaduilta, Lolita sanoi.

   - Mieheni kuoli talvella, rouva Gossard sanoi.

   - Tammikuussa, Lolita sanoi.

   - Hän oli hyvä mies, rouva Gossard sanoi niin kuin aina.

   Heidän puheensa oli peitto. Sen merkitys ei ollut sanojen varsinaisessa sisällössä vaan yhteydessä, jonka puhuminen sai aikaan. Joskus ihmiset saattavat puhua hyvinkin paljon, mutta jos yhteys puuttuu, niin puhuja on ainoastaan tylsä. Mutta puhuessaan rouva Gossardille Lolita tunsi sanojen takana outoa värinää.

   Rouva Gossard oli tehnyt kuolleesta miehestään pyhän. Hänen miehensä oli kuin Jeesus, joka oli erehtynyt elämässään vain kerran: ostaessaan Lissabonista työmatkallaan maksullista rakkautta (kertomatta siitä kuitenkaan vaimolleen). Se tarkoitti, että miehen sydän oli hyvin valkoinen.

   Rouva Gossard oli tehnyt miehestään pyhän vasta jälkikäteen. Joidenkin mielestä se heikensi eleen arvoa. Ihmiset sanoivat, että eläessään hänen miehensä oli riutunut, haurastunut ja suorastaan häipynyt näkymättömiin. Lolitan mielestä se oli outoa ja hän ajattelikin: rouva Gossardin menneisyys ei ollut täysin puhdas. Siinä oli jotain epäselvää, jopa pimeää.

- Sinun pitäisi käydä enemmän ulkona, Lolita sanoi.

   - En usko.

   - Voisimme mennä syömään. Olet viehättävä. Menet hukkaan.

   Se oli totta. Rouva Gossard kävi ulkona vain harvoin. Hänen kävellessään kadulla hänen mustat hiuksensa lainehtivat kuin meri ja miehet pysähtyivät, jäivät katselemaan häntä. Kuin heidän ohitseen olisi kulkenut kilisevä kello. Kuitenkin tuntemattoman puhutellessa rouva Gossard vastasi: Ettekö tiedä? Mieheni on kuollut. Hän oli suuri mies.

   - On epätodennäköistä, että yhteen elämään sattuisi kaksi kunnon miestä.

   - Minulla on ollut useita, Lolita sanoi.

   - Ehkä niin. Voisitko nyt sulkea television? Minua väsyttää.

   Rouva Gossard joi liikaa alkoholia. Lolita toi joka viikko kolme kuivaa sherrypulloa ja palautti kauppaan joka viikko kolme tyhjää sherrypulloa. Alkoholi sai rouvan näön hämärtymään ja joskus Lolitan täytyi taluttaa hänet sänkyynsä. Silloin rouva nukahti kemialliseen uneensa nopeasti, näkemättä unia, ympäröivän kaupungin unohtaessa hänet niin kuin kaikki yksinäiset ja nukkuvat. Niin kuin juuri sinä iltana, jolloin Lolita astui ulos tyhjälle kadulle ja sadepisarat valuivat raikkaina pitkin hänen poskiaan.

[Alkuluku][Tietokirjat][*Esikoiset*][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]