Tammi 1998

Muualla Verkkoliitteessä:
Kalpeat tytöt -kirjan arvio (20.9.1998)

NAINEN OLI LÖYTÄNYT komeroistaan tavaroita, jotka olivat aikoinaan kuuluneet Gretalle. Lattialla lojuivat mustat nahkahousut, jalkaansa nainen oli vetänyt Gretalta perityt violetit mokkasaappaat, vieressä pöydällä oli kasa kansistaan kuluneita päiväkirjoja.

   Nainen tarttui päällimmäiseen kirjaan, avasi sen siitä mistä se sattui avautumaan ja muisti miten Gretalla oli ollut tapana avata päiväkirjojaan samalla tyylillä: vasen sivu rivi kaksitoista, päivän ohje, tai koko viikon. Nainen sai ohjeeksi päivälleen: Istun hiljaa kaljakorin päällä, sisäpihalla ovensuussa, taivaasta näkyy vain neliö sinistä, aurinko on jossakin talojen takana. Istun kaljakorin päällä, katson suljettuja ikkunoita. Toisissa sälekaihtimet, useimmissa paksut rullaverhot. Minun paikkani on tässä sisäpihalla kuunnella ääniä talojen takaa, katsoa suljettuja ikkunoita, savuke, huuto sielussani: voin sännätä mihin suuntaan tahansa.

   Nainen selasi kirjaa eteenpäin ja pysähtyi nähdessään haalistuneen valokuvan, joka oli liimattu keskelle sivua. Sivun poikki kulki teksti: Minne minä menen, hidas kuoleminen jatkuu, en tiedä pitäisikö olla valveilla, pitäisikö nukkua, en osaa seurata lasta.

   Valokuva esitti tyttöä, joka oli vielä varmasti alle kouluikäinen, yllään tytöllä oli vihreä pusero ja ruskeat housut. Kuva oli otettu loppukesällä, tyttö istuu keskellä vaaleaksi kulottunutta peltoa, katselee kohti kameraa totisilla silmillä pää vähän kallellaan ja rutistaa nyrkeissään herneenpalkoja hartiat jännittyneinä.

   Jokin tytön asennossa liikutti naista, hartiatko ne olivat, tässä hän istui itse ja piteli kädet jäykkinä kirjan reunoista kiinni. Nainen sulki silmänsä, oikeastaan, hän ajatteli, kyllähän hän tiesi millainen tyttö oli ollut. Jos hän vain pitäisi silmänsä kiinni, muistelisi vähän, muistelisi missä tyttö kulki ennen kuin muuttui kuvaksi perhealbumiin, paljon ennen kuin joutui albumista Gretan päiväkirjan sivulle.

   Nainen ajatteli, että tarina voisi aivan hyvin alkaa siitä miten tyttö kulkee pellolla, miten jaloissa lonksuvat suuret kumisaappaat ja tyttö on totinen, keskittynyt astumaan vain kaikkein korkeimpiin savipaakkuihin.

PELLOLTA TYTÖN TIE vie jokirantaan. Siellä on lautta, jonka hän on rakentanut, lankut on naulattu tasaiseksi pohjaksi ja tukeva airo on löytynyt valmiina metsästä, airo on myrskyn kaataman puun vankin oksa. Tyttö miettii myrskyä, korkeita mäntyjä, jotka tuuli pakottaa kaarelle, juurakkoja, jotka nousevat maasta myrskyn kuljettua yli. Juurakon alla voi asua supi, ja tytöllä on tapana kurkistaa koloihin varovasti, ei siksi että pelkäisi vaan koska ei tahdo häiritä villikoiraa.

   Tyttö seisoo lauttarannassaan ja tuijottaa hitaasti virtaavaan ruskeaan veteen. Kuuman kesän heinäsirkat särisevät korvissa ja jokea alas ui harvakseltaan kuivunut keltainen lehti, irtoaa puusta, kieppuu ilmassa, asettuu pyörteeseen, kulkee pois. Tyttö on pysähtynyt. Keltainen, haalistunut vihreä, värit imevät kaiken huomion. Kaikki muu on kaukana, tyttö seisoo lauttarannassa, silmät menevät viiruiksi ja hän huojuu hiljaa tuulen huminan mukana.

   Tyttö nostaa lippalakkiaan ylös otsalta, tyrkkää lautan irti rantapenkereen mudasta ja astuu varmalla askeleella lautalle. Airo uppoaa veteen, löytää pohjan, lautta kulkee suoraan kohti vastapäistä rantaa, sinne hän on matkalla. Hän lipuu lautallaan hiljakseen, välillä melkein pysähtyen, katsoo leviä ja miettii virtauksen alkua, miettii sitä mikä elää kaislikossa. Loppukesän aurinko tulee matalalta, vahvana, laskeutuu lautalle, eikä tyttö ole yksin.

    Vastaranta on siinä, kaukainen ranta, se on tytön oma maa. Tyttö tuuppaa airolla lautan rantaan, hän on lautturi, vapaa, hän kulkee siihen suuntaan minkä on itse valinnut. Lautta jää rannan liejuun, tyttö heittää lakkinsa lautalle merkiksi että omistaa sen ja suuntaa hernepellolle. Tallomatta herneitä tyttö löytää pellon keskelle ja istuu halkeilleelle maalle, siihen missä palot ovat käden ulottavilla. Herneitä riittää, tyttö syö nälkänsä pois, liiskaa suussaan viimeiseksi kuoret tiiviiksi palloksi ja sylkäisee sen niin pitkälle kuin pystyy.

   Sitten tyttö nousee seisaalleen, tähystää hetken ja lähtee vajaa kohti. Vajasta puuttuu yksi seinä kokonaan, siltä puolelta joka aukeaa risukkoon päin. Kattoparruun tyttö kiinnittää köyden, konttaa sinne, keskelle parrua köysi käsissään ja tietää ettei putoa jos vain muistaa, ettei alas saa vilkaista, ei koskaan. Köysi on tytön keinu, siinä on solmu jolle hän hyppää istumaan, jalat yltävät juuri maahan potkaisemaan keinun vauhtiin.

   Tyttö istuu keinussaan. Risukon värit hän tuntee, tytön paikassa ei ole mitään vierasta, keinu vie yhä tasaisemmin, sillä on oma tahti, siihen ei tyttö puutu. Aurinko taittaa valonsa risukon läpi vajaan, tyttö sulkee silmänsä eikä valolla ole pääsyä suljettujen silmien mustuuteen.

NAINEN ON ODOTTANUT koko ikänsä.

   Vaikka hän räiskyi sinne tänne ja tanssi juhlissa enemmän kuin muut, nauroi suu auki ja oli eloisa väripilkku, silloinkin, kaiken ollessa vauhdikkaimmillaan jokin naisen sisällä pysyi hiljaa ja odotti.

   Se kuulosteli. Sillä oli korvat höröllä ja se kuunteli, rasahtaako seinän takana, käykö ovi, huokaako joku. Kolahtiko jossain, putosiko särkyvä esine, onko meteliä liikaa. Se tutkaili katseellaan: onko totta että verho siirtyi aavistuksen ikkunassa, millainen ilme muilla on, onko kaikki kohdallaan, ovatko kasvot niin kuin niiden kuuluu?

   Usein naisesta tuntui että hänellä oli taito tulkita värähtelyjä, joita syntyy kun ihmisiä on samassa huoneessa. Se oli raskasta. Ja jos ihmisiä oli enemmän, niin kuin juhlissa, tuli naisen elämästä niin raskasta, että ainut keino selviytyä oli laittaa musiikki kovemmalle ja ottaa vielä yksi lasillinen.

   Sillä joskus nainen ei todellakaan tahtonut kestää. Sitä että silmät vahtivat aina valmiustilassa, olivat aina rekisteröimässä ilmeitä ja olemuksia, tallettamassa tietoja muistiin sen varalta, että jotakin tapahtuisi. Että joku olisi vihainen tai surullinen, että kaikki ei olisikaan kohdallaan, ja naisen täytyisi rientää apuun. Tai: mitä nuo puhuvat, mitä sanoja siellä lausutaan, mihin tuo liittyy, onko tulossa väittelyä tai kiistaa?

   Naisen hartiat kiristyivät ja otsan ohut iho muuttui pingottuneeksi. Nainen väsyi, hän valitti ettei jaksa ja oli vihainen siitä, että muilla oli kevyttä hänen kantaessaan painoa harteillaan.

GRETA PÄÄSI YLIOPISTOON, kevyesti, hypähtämällä, tai leijumalla oppilaitoksen ovesta sisälle. Toisinaan hän näki tanhukenkäisen tytön samalla luennolla tai ruokalassa tai käytävillä, joita pitkin hän kuljeksi. Tytön näkeminen ei herättänyt Gretassa mitään tunnetta. Se vain oli, niin kuin kaikki on.

   Jossakin syvällä läikähti kuitenkin aavistus, että Gretan saama opiskelupaikka oli juuri tanhukenkäisen tytön ansiota. Että itse asiassa hänen tulisi olla kiitollinen tytölle. Siitäkö johtui leijuva tunne siitä, että oikeastaan Greta ei itse ollut tehnyt mitään vaan kansanperinnetyttö oli tehnyt työn hänen puolestaan?

   Yliopistossa Greta halusi olla kalpein kaikista ja melkein onnistuikin siinä. Onnistuminen vaati paljon valvomista, tiettyjä elämäntapoja ja paksun kerroksen puuteria. Greta ei kestänyt muita opiskelijoita, paitsi yhtä, Edithiä, johon hän oli tutustunut tupakkahuoneessa ja joka oli vielä kalpeampi kuin hän itse. He olivat keksineet tarinan, jonka nimi oli Kalpeat tytöt ja jonka pääosissa olivat he itse. He nauroivat, että tarinan sankarit kantoivat suurten tähtien nimiä, ehkä hekin siis olivat tähtiä, Garbo ja Piaf!

   Kalpeat tytöt kiipeilivät rautaporttien yli jos eivät muuten päässeet minne halusivat. Jos heitä nukutti, he ottivat kofeiinitabletteja. He olivat aina mustelmilla, koska tekivät sirkustemppuja polkupyörillään öisillä toreilla ja kaatuilivat helposti. Tenteistä he liukuivat läpi silloin kun jaksoivat niihin mennä. Tentit eivät tuntuneet todellisilta, ne tuntuivat huijaukselta ja tytöt itse olivat omasta mielestään mestarihuijareita.

GRETA KULKI MYÖS yksin, silloin kun Edith jostakin syystä oli väsynyt ja tahtoi nukkua. Gretalla oli omat katunsa, reitit joista edes Edith ei tiennyt.

   Greta oli aina rakastunut, mutta ei koskaan osannut toimia oikein. Miehet säikähtivät Gretan kohtuuttomuutta ja palavaa uskoa siihen, että juuri tällä kertaa hän oli kohdannut pelastajansa. Gretan rakastuminen tarkoitti vakoilemista ja perässä juoksemista, suurinta elämässä oli taistelu ja sotajalalla oleminen, yritys saavuttaa mahdoton, jonka edessä Greta olisi valmis antamaan henkensä tai ainakin terveytensä.

   Totta oli, että miehet kyllä huomasivat Gretan, etenkin silloin kun Greta itse kuvitteli olevansa kaikkein huomaamattomin: kun hän oli arimmillaan ja säikkyi jokaista ääntä niin että säpsähteli kulkiessaan. Silloin hän pukeutui sotilasasuihin ja kieräytti ympärilleen jäykästä nahasta valmistetun paksun vyön. Hän puuteroi kasvonsa huolella ja veti mustalla kynällä ylös ohimoita kohti kaartuvat viivat. Toisinaan ne olivat vauhtiviivat, se oli Edithin nimi Gretan ehostukselle, mutta silloin kun Greta oli yksin ne olivat vain tavalliset suojaviivat.

   Gretan pelokkuus oli tosiasia, jonka unohtamiseen hän tarvitsi monenlaisia apukeinoja. Sotilasvaatteet olivat yksi osa Gretan puolustusta, vihreä silmä yksi, ja repivä musiikki, kaikki se mikä oli mustaa, sitä hän tarvitsi ympärilleen.

   Greta ajatteli olevansa iätön ja ajaton ja siksi hän saattoi tehdä ja sanoa aivan mitä ikinä hänen päähänsä pälkähti. Greta ei ollut onnellinen, eikä nuori tai kaunis, sillä hänestä ei tuntunut sellaiselta. Hänestä tuntui myyttiseltä. Usein Greta ajatteli olevansa jokin pyhä hahmo, joku jonka ei tarvinnut tehdä samoja asioita kuin kuolevaisten. Hän saattoi yöllä kutsua jumalia avukseen jos tunsi elämänsä sietämättömäksi, mutta koskaan, koskaan hän ei olisi sortunut mihinkään niin tyhjänpäiväiseen kuin valittamaan että hänellä menee huonosti.

   Sillä Greta oli urhea ja hänen tehtävänsä oli näyttää koko maailmalle miten hän tuskasta piittaamatta asetti itsensä vaaroille alttiiksi. Hän pystyi milloin tahansa viiltämään puukolla haavan sormeensa jos verivalaa tarvittiin ja hän halveksi niitä jotka kalpenivat jo pelkästä ajatuksesta. Hän pystyi välttämään unta monta yötä ja avaamaan käsivoimillaan oven ratapihalla seisovasta junasta, jonka vaununpenkille hän sitten perusti öisen kotinsa. Greta vähät välitti vaaroista eikä koskaan suunnitellut kulkureittejään tai miettinyt, millainen oli vieras ihminen joka hänen liepeillään pyöri.

   Valoa Greta ei kaivannut, ei kevään hauraita värejä eikä iloisia ihmisiä ympärilleen, heitä varsinkaan hän ei kestänyt. Greta tarvitsi tunteen siitä, että hän oli yksinäinen soturi, joka välillä jakoi tunteensa kohtalotoverinsa Edithin kanssa. Greta tunsi pimeyden ja sen miten valo häviää, eikä hän muusta käsittänyt mitään.

JOS NAINEN OLISI muistanut kaikki tarinan osat, olisi hän muistanut myös sen miten tuuli viuhuu kasvoille ja saa silmät vuotamaan vettä. Miten tyttö on aivan metsän rannassa ja pelto aukeaa edessä. Havujen seassa, ruskeanvihervässä sarkatakissa, tyttö laulaa kovalla äänellä Metsämiehen laulua. Kukaan ei ole kuulemassa ja jos joku olisi tulossa peltokujaa pitkin, näkisi tyttö sen tähystyspaikaltaan kilometriä aiemmin. Mitään vaaraa ei ole, laulu saa raikaa! Tyttö vaihtaa lauluun Nyt musta lippu liehumaan ja matkaa laivallaan kauas synnyinmaan rannasta.

   Tyttöä ei pelota putoaminen, hän istuu tukevasti vahvalla kuusenoksalla. Puu on hänelle tuttu, hän on istunut samalla oksalla aiemminkin, hän tietää miten puu haarautuu ja missä kohdin havut raapivat kasvoja. Tyttö tietää mitä tekee, täydellisen varmasti.

   Vilja on korjattu ja pelto sängellä, vielä äestämättä. Pellon keskellä, kauempana, kohoaa saari, jonne tyttö kerran talvella antoi tuulen viedä itsensä. Hän oli käynyt luistimet jalassa seisomaan jääpellon laitaan ja myötätuuli oli vienyt hänet mukanaan. Saaressa tyttö oli sytyttänyt tulen korsista ja haistellut savua, haistellut hetkisen ja aloittanut paluumatkansa vastatuuleen.

   Tyttö laulaa puun oksalla, kaikenlaisia lauluja mitä mieleen juolahtaa, ja tähystää saarelle, joka kohoaa tummanvihreänä ruskean pellon takana. Saari on vielä toinen maailma, sinne on matkaa, eikä sinne mennä joka päivä. Se on retkisaari jossa tehdään tuli, sitä varten se on.

   Etäällä kujan päässä näkyy tumma hahmo, joka näyttää jotenkin isolta, vaikka on vain pikkuinen musta läikkä. Sen kävely on tutun näköistä, se pitelee varmasti keppiä kädessään, sitä pitkää kuin Mooseksen sauva. Se lähestyy hitaasti, tyttö tietää ettei tulija voi nähdä häntä eikä ennätä metsän rantaan ennen kuin puoli tuntia on kulunut.

   Silti laulu loppuu.

   Saari alkaa tuntua vieraalta ja väärältä. Sitä paitsi puussa istuminen on lintujen hommaa. Tyttö kapuaa alas vähän huterasti ja pudottautuu alaoksalta maahan niin että tömähdys sattuu jalkapohjiin.

   Sitten hän lähtee kävelemään hitaasti hahmoa kohti ja laahaa mennessään jalkoja vesilätäköissä.

[Alkuluku][Tietokirjat][*Esikoiset*][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]