ISBN: 951-31-1037-0, Tammi 1997. Sivut 5-17.

Muualla Verkkoliitteessä:
Koira nimeltä Onni -kirjan arvio (1.11.1997)
Riikka Takalan haastattelu (1.11.1997)

SARVET

Aaro oli kuvitellut, että he tekisivät häämatkan etelään. Hän olisi tahtonut haudata tuoreen vaimonsa kuumaan hiekkaan niin, ettei tämä pystyisi liikauttamaan jäsentäkään, ja ruokkia sitten esille pilkistävää päätä pullanpalasilla. Mutta Marjut oli ehdottomasti tahtonut pohjoiseen ja loppujen lopuksi se oli Aarolle aivan sama. Hän oli sekä liki- että kaukonäköinen ja hänelle kaikki paikat olivat pohjimmiltaan yhdentekeviä.
   Marjut ajoi, tietenkin, sillä auto oli Marjutin eikä totellut muita kuin Marjutia. Se oli vanha maastojeeppi, kömpelö ja ruosteen värinen, mutta Marjut oli vähä vähältä vaihtanut lähes kaikki sen osat. Nyt se oli valmis ja tortelevainen kuin ajokoira. Marjut ajoi varmasti, hänen ohituksensa olivat nopeita ja päätyivät aina hyvin. Aaro viihtyi hänen kyydissään ajatellen omiaan tai ajattelematta mitään. Hän ei tuntenut tietä, vaikka oli varmasti ajanut sitä joskus aikaisemminkin. Aaro vietti paljon aikaa puolinukuksissa, muisti ainoastaan ne asiat, jotka tahtoi muistaa ja unohti kaiken, minkä tahtoikin unohtaa ja oli enimmäkseen melko onnellinen.

   - Pitää teettää matkan varrelta sinulle asunnon avain, Marjut sanoi irrottamatta katsettaun tiestä. Jeeppi ahmaisi pätkän valkoista kaistaviivaa, ohitti rikinkeltaisen Renaultin, hotkaisi jälleen viivaa ja asettui takaisin jonoon kahden asuntovaunun väliin. Aaro katsoi terävänenäiseen vaimoonsa, joka istui tässä hänen vieressään ja tiesi mitä teki.

   - Tapettiin jäi kauheat jäljet kun Martti vei omat taulunsa pois. Valkoisia neliöitä vieri vieressä, Marjut sanoi. Moottorin kierrokset alkoivat taas kohota ja Marjut tarkkaili niskalihakset jäykistyen tilaisuutta uuteen syöksyyn viereiselle kaistalle. - Saat ripustaa niiden päälle uusia tauluja.

   - Ei minulla ole mitään tauluja, Aaro vastasi. Hän ei ollut koskaan tullut hankkineeksi paljoa omaisuutta. Nekin vähät esineet, joita hän joskus sai lainaksi, puristuivat rikki hänen kourissaan saman tien.

   - Ei niitä voi silleenkään jättää, Marjut sanoi ja kaksi sitkeää jännettä hänen kaulassaan tulivat selvästi näkyviin.

   - Ehkä ne haalistuvat ajan myötä ja muuttuvat saman värisiksi kuin muukin tapetti. Auringonsäde paistoi suoraun Aaron silmiin ja sai hänet siristelemään. Hän oli varma, että kaikki asiat järjestyisivät jotenkin.

   Pellot ikkunalasin toisella puolella olivat apilalla ja laiskat lehmät repeämäisillään maidosta. Siellä täällä kenotti harvalautainen aitta tai tupa, ikkunat pimeinä ja laudanpätkä oven pönkkänä. Aaro ajatteli perunoita, jotka makasivat pussin pohjalla tavaratilassa, niiden vaaleanpunaisia ituja, jotka sitkeästi tunkivat multaisen kuoren läpi. Hänestä tuntui, että he voisivat milloin tahansa pysäyttää tien laitaan, kaivaa perunat multaan ja asettua taloksi.

   - Kustaa-sedän poronsarvijaube on lisättävä muistettavien listaan, Marjut sanoi. - Jos lähetetään kortit jo Inarista, niin nekin on sitten hoidettu.

   - Mitkä kortit? Aaro kysyi.

   - Postikortit, Marjut vilkaisi terävästi kohti ja keskittyi sitten taas tien ahmimiseen.

   - Nii-in, Aaro sanoi. - Postikortit. Hän tuli suvusta, jossa ei esiintynyt enempää mielenvikaisuotta kuin muitakaan tauteja. He asuivat hajallaan ympäri maata ja löysivät paikkansa maailmasta kivuttomasti ja toisistaan tietämättä. Koskaan hän ei ollut tuntenut minkäänlaista tarvetta pitää sukuunsa yhteyttä.

   - Kaivatko hansikaslokerosta osoitemuistion, Marjut sanoi.

   Aaro löysi konsolista kiiltäväkantisen kirjasen ja se oli hänen mielestään yllättävän paksu.

   - Otat sinisen ja punaisen kuivamustekynän ja alat luetella sieltä nimiä. Varmasti on kätevintä, kun merkitään punaisella pakolliset kyläilypaikat ja sinisellä suotavat.

   - Meillä onkin laaja suku, Aaro sanoi hilpeyttä tavoitellen. Hän lehteili läpi kaikki Alinat ja Yrjöt ja tunsi äkillistä tarvetta rullata sivuikkunaa auki. Ikkunasta tulviva ilma haisi märälle, kuin jossain kauempana vaarojen takana olisi suo.

   - Saima-täti, Aaro sanoi.

   - Punainen.

   - Onko meillä Saima-tätikin?

   - Martilla on, Marjut sanoi. - Martille on soitettava kun pysähdytään. Martillahan tässä kaikkein vaikeinta on, Marjut sanoi.

   - Nii-in, Aaro myönsi, sillä se oli mahdollista. Hänellä itsellään oli harvoin vaikeaa ja Marjutilla tuskin koskaan. Martin vaikeuksista Aaro ei tiennyt muuta kuin että tämän uusi vaimo oli lentoemäntä.

   - Minä olen ajatellut sitä sukunimiasiaa, Marjut sanoi. - Martillahan on sammuva sukuhaara joka tapauksessa.

   - Nii-in, Aaro sanoi. Marjut käytti niin paljon pitempiä sanoja kuin mihin hän oli tottunut ja Aaron oli vaikea seurata mihin tämä pyrki.

   - Että jos tämä mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan meinaa olla rouva Rosenbaum, ei hän olisi voinut millään estää minua olemasta rouva Rosenbaum edelleen, Marjut sanoi nopeasti ja kiihtyneesti.

   - Sinäkö et sitten halunnut omaa nimeäsi takaisin? Aaro kysyi. Oli nähtävästi paljon asioita, joita hän ei ollut ajatellut.

   - Se on minun nimeni. Se on ollut minun nimeni seitsemän vuotta ja siitä on tullut minun nimeni. Se on kaikkein käytännöllisintä. Minun pitäisi uusia kymmeniä asiakirjoja...

   Ajatus kymmenien asiakirjojen uusimisesta sai Aaron kurottumaan tiukemmin kohti ikkunasta tulvivaa ilmavirtaa.

   - Tietenkin minä olisin sinun rouvasi, Marjut sanoi.

   Tie haarautui oikealle ja jostakin pikkukaupungista tulvi heidän eteensä ja taakseen kymmenien pikkuautojen jono niin, että äkkiä he huomasivat olevansa keskellä ruuhkaa. Marjut oli etevä sopeutumaan liikenteen rytmiin ja he etenivät jonon keskellä kuin kaikilla näillä autoilla olisi yhteinen tahto ja päämäärä. Näytti kuin he olisivat muodostaneet yhdessä valtavan eläimen, joka eteni oman hengityksensä rytmissä.

   - Mistä tähän nyt yhtäkkiä näin paljon ihmisiä tuli? Aaro ihmetteli.

   - Tällä tiellä on aina paljon ihmisiä, Marjut sanoi. - Ei tämä tie ole koskaan vapaa ja tyhjä.

   - Pysähdytään. Käännytään jollekin sivupolulle ja etsitään jostain järvi, johon voi pulahtaa, Aaro pyysi.

   - Ja menetetään paikkamme jonossa, Marjut sanoi ja oli tietysti oikeassa. Marjut oli nähnyt paljon vaivaa taistellakseen itselleen paikan jonossa.

   Tie kulki jyrkkien kalliolouhosten halki, niin että hetken aikaa he näkivät vain harmaiden kalliopaasien graniittisia suonia. Kun he seuraavan kerran saivat nähdäkseen jotakin muuta, oli rehevä vaaramaisema vaihtunut taivaita kurottaviksi tuntureiksi. Tienvarren kasvit olivat kyyristeleviä ja pienilehtisiä ja niitä oli harvakseltaan. Auton ilmavirta sai niittyvillatuppaat leijailemaan tiehensä. Oli niin viileää, että hetken aikaa Aaro luuli tuppaiden olevan lunta. Se oli käytännöllinen ja selkeä maisema, jossa ei ollut mitään ylimääräistä. Se oli hänen tuoreen vaimonsa sielunmaisema ja Aaro kammoksui sitä heti ensi näkemältä.

   - Talvella täällä vasta kaunista on. Voi hiihdellä tunturilta toiselle ja kunto kasvaa aivan huomaamatta, Marjut sanoi. Hän näytti sitkeältä ja karaistuneelta. - Martin kanssa me tultiin tänne hiihtämään joka talvi.

   Marjut kääntyi valtatieltä oikealle ja hetken kuluttua he olivat liikenneympyrässä, joka viskasi heidät pieneen kaupunkiin. Talot kaupungin katujen varsilla olivat tasakattoisia ja täsmälleen toistensa kaltaisia. Ne oli rakennettu tiiviisti toisiinsa kiinni ja suorat rännit sojottivat torjuvina katoilta alas. Koko kaupunki näytti siltä, kuin se olisi suunniteltu varaamaan kaikki vähäinen lämpö itselleen päästämättä mitään ulos.

   - Kyllä ruutukaava on sitten selkeä, Marjut sanoi ja parkkeerasi taskuun. Pikasuutari sijaitsi puolittain maan alla. Kun he laskeutuivat portaita alaspäin, näytti kenkien täyttämä verstas autiolta ja pimeältä. Ilma haisi kenkälankilta ja pölyltä ja katosta roikkuvat kengät loivat seinille petokalan muotoisia varjoja. Itsensä suutarin erotti nurkasta vasta kun ovesta tuleva valonsäde läikähti hänen silmämunissaan.

   - Päivää taloon, Marjut sanoi reippaasti ja hänen äänensä tuntui kaikuvan jokaisesta kengästä erikseen. - Uudelle miehelle pitäisi saada avaimesta kopio.

   Haluttomasti suutari ojensi suurta kouraansa kohti Marjutin kädellä lepäävää avainta. Suutari oli järkälemäinen ja mustiin pukeutunut mies, jonka korvat olivat liimautuneet aivan ohimoihin kiinni kuin nekin olisi suunniteltu torjumaan lämmönhukkaa. Sanaakaan sanomatta hän käynnisti hiomakoneen, joka alkoi kirskuen purra metallia. Kun kopio oli valmis, suutari tarkasteli sitä huolella ikkunaluukusta tihkuvassa vähäisessä valossa.
   - Se on susi, suutari sanoi ja nakkasi avaimen yhdellä ranneliikkeellä takanaan olevaan muovilaatikkoon. Laatikon pohjalla ennestään makaavat avaimet kilahtivat.

   Suutari tarttui uuteen avaimen alkioon ja käynnisti koneen. Messinkipöly varisi hänen lankkaamattomien kenkiensä kärjille. Kun suutari pisti syntyneet avaimet vierekkäin verrattaviksi, Aaro näki heti, että ne olivat aivan erimuotoiset. Suutari tarkasteli niitä huolella vasen silmä suljettuna.

   - Susi sekin on, suutari sanoi ja avain lensi kilahtaen laatikkoon. Suutari otti uuden aihion ja alkoi hioa. Aaron selkäpii alkoi jo tottua hiomakoneen ääneen, eikä nostanut enää karvoja pystyyn. Suutari viimeisteli avaimen metallivillalla ja ojensi sen Marjutille tarkasteltavaksi.

   - Johonkin lukkoon se tuokin on, Marjut sanoi.

   - Vaan ei tähän, suutari sanoi ja paiskasi avaimen entisten joukkoon. Hän kurotti koukusta uuden avaimen ja antoi koneen kirskua.

   - Saattaa jäädä uudelta mieheltä avain saamatta, suutari sanoi ja vertaili avaimia. - Kyllä se niin on. Suutari heitti avaimen selkänsä taakse katsomatta, minne se kilahti.

   - Paljon kiitoksia, Marjut sanoi ja kääntyi ovelle. - Näkemiin.

   Aaro seurasi Marjutin kannoilla.

   - Tervetuloa uudelleen, suutari sanoi ja näytti taas maastoutuvan kenkärajojensa sekaan niin hyvin, että häntä tuskin erotti.

   Marjut ja Aaro olivat jälleen kylmällä ja suoralla kadulla, joka oli ehtinyt jo hämärtyä. Katulamppuja oli harvakseen ja osa niistäkin oli kivitetty pimeäksi.

   - Voihan sen teettää myöhemmin, Marjut sanoi. Sitten he olivat pitkään hiljaa ja ainoastaan kulkivat.

   Puhelinkoppi, jonka he löysivät, oli joka puolelta tuntureiden ympäröimä ja sen vihreä maali hilseili suurina liuskoina. Lattiassa oli reikä ja reiästä työntyi kopin sisään vaivaiskoivun taimi ojennellen kituliaan kokoisia lehtiään kohti luuria niin kuin silläkin olisi ollut tärkeätä asiaa jollekulle. Aaro nosti luurin ja oli yllättynyt, kun puhelin tuntui toimivan.

   - Minä odotan ulkopuolella, hän sanoi ja ojensi luurin Marjutille.

   Marjut puhui niin kauan, että koppi täyttyi hengityksen höyrystä. Aaro katsoi ulkopuolelta, miten hänen vaimonsa hävisi höyryn sisään. Hänellä oli kylmä. Hän katseli tunnetilojen vaihtelua Marjutin soikeilla kasvoilla, kunnes Marjutista näkyivät enää ääriviivat. Kylmyys jäykisti sorminiveliä, eikä auttanut vaikka niihin puhalsi. Marjut tuli puhelinkopista kasvoillaan tavallinen järkevä ilmeensä ja Aaro meni vuorostaan puhelinkoppiin soittaakseen jollekulle, koska se tuntui kuuluvan asiaan.

   Sisältäkin puhelinkopin seinät olivat halkeilleet. Aaro raaputti sormenkynnellä repeämiä suuremmiksi, kunnes kynnen alusta rupesi kirvelemään. Hän ajatteli ystäviään. Näiden reilua piittaamattomoutta. Poikamiehen hoitamattomuutta. Ristiin rastiin rahoitettuja velkoja. Hän ajatteli vaahtokumipatjaansa, jota hän säilytti rullalla Arin eteisessä siltä varalta, että jatkot venyisivät pitkiksi. Hän koetti kuvitella, kuka nukkuisi hänen patjallaan tällä hetkellä. Hän muisti jättäneensä patjan viereen muovikassillisen puhtaita vaatteita ja toivoi, että joku huomaisi ne ja käyttäisi ne likaisiksi. Sitten hän nosti luurin ja oli pyörittävinään numeron. Hän puhui merkkiäänen kanssa pitkän puhelun täynnä tuttavallista leikinlaskua, joka on mahdollista vain sellaisten ihmisten kesken jotka tuntevat toisensa todella hyvin. Hänen käsivartensa osui puhelinkopin seinään, kun hän kuvaili tyhjälle jotakin hyvin suurta ja oli taipua kaksinkerroin naurusta. Sitten hän kokosi itsensä, laski luurin hankaimeen ja tuli ulos kopista.

   Oli jo aivan pimeää, kun he kävelivät takaisin autolle. Tie leirintäalueelle oli hyvin kiemurainen ja he näkivät sitä aina vain auton valokiilan verran. Kun kiila tavoitti sen editse jolkottavan poron valkoisen turkin, oli jo liian myöhäistä. Aaro ehti painaa päänsä polviin, ennen kuin tömähti. Kun hän avasi silmänsä, hän näki vaimonsa suoriksi jäykistyneet käsivarret, jotka puristivat rattia, ja silmät, jotka tuijottivat edelleen tarkkaavaisina tietä. Marjut oli poskipäistään kalpea, mutta elossa ja herpaantumaton kuin eläin.

   - Me voitettiin se. Me ajettiin sen ylitse, Marjut sanoi kiihkeästi ja puna tulvahti äkillisenä aaltona takaisin hänen poskilleen.

   - Pysäytä. Meidän pitää katsoa, kuinka poron kävi, Aaro sanoi.

   - Se kuoli. Me ei kuoltu. Me voitettiin se, Marjut sanoi.

   - Jos se kuoli vain puoliksi. Meidän on katsottava kuinka kävi, Aaro sanoi ja veti käsijarrua.

   - Ei sitä enää ole. Ei siitä tarvitse välittää, Marjut sanoi, mutta ajoi kuitenkin tien sivuun. Hän käänsi auton ympäri ja räpsäytti pitkien valojen keilan osoittamaan metsän reunaan. Poro erottui valkoisena möykkynä ojanpenkalla. Kun he kävelivät sen luokse, he näkivät, että Marjut oli ollut oikeassa. Poro oli kuollut. Se oli komea uros, jolla oli valtavat sarvet, ja se oli kuollut ilmeisen nopeasti ja arvokkaasti ilman suuria ulkoisia vammoja. Sen pää oli jäänyt koholleen ikään kuin se olisi itsekin päättänyt kaatua ylpeänä, jos kerran kaaduttava oli.

   - Viedään se tuonne tien sivuun ja peitetään risuilla, Aaro sanoi.

   - Sääli sitä on pois heittää. Ja sehän on joka tapauksessa kuollut, Marjut sanoi.

   - Nii-in, Aaro sanoi.

   Marjut tarttui poroon kiinni ja alkoi vaivalla raahata sitä kohti autoa vuoron perään kummastakin sarvesta nyhtäen. Aaro katseli, miten poron valkoinen turkki vähä vähältä tahriutui hiekkaan ja miten sen kyljessä oleva avoin haava jätti tiehen veritippoja, jotka pimeän keskellä näyttivät mustilta. Kun Marjut oli saada poron sarven silmäänsä koettaessaan retuuttaa sitä takajaloista auton katolle, Aaro juoksi avuksi. Hän avasi takaluukun etsiäkseen köyttä ja ihmetteli hetken, miksi heillä oli mukanaan pussikaupalla kiviä. Sitten hän muisti, että ne olivat perunoita.

   Aaro sitoi poron etu- ja takasorkistaan kattotelineeseen ja se näytti makaavan siinä tukevasti ja liikkumatta, vaikka päätä ei saanut kiinnitettyä.

   - Pysyykö se? Marjut kysyi. Poron turpa roikkui velttona kattotelineen laidan yli.

   - Pitäisi pysyä. Lähdetään vaan ajamaan, Aaro sanoi ja he pakkautuivat autoon.

   Poron pää kolahteli auton kattopeltiin kun he ajoivat eteenpäin. Kurveissa tuntui, että köydet joustivat ja he odottivat, että poro romahtaisi vielä toisen kerran samana iltana tyhjyydestä heidän tuulilasinsa eteen.

   - Se on kuollut. Joka tapauksessa se on kuollut, Aaro sanoi.

   Leirintäalue sijaitsi syrjässä ja he olivat sen ainoat asiakkaat. Vahtimestari oli ohimoilta kalju ja hiukan vajaamielisen näköinen, eikä ollut kiinnostunut sen enempää heistä kuin porostakaan. Hetken aikaa Aarosta tuntui, että he olivat aivan tavallinen, urheilullinen nuoripari, kun he ajoivat vahtimestarin tyhjyyteen tuijottavien silmien ohitse vilkuttaen ja nyökkien. Ulkovalon valokeilassa sarvien varjo heittyi vahtimestarin paljaalle otsalle.

   He pingottivat teltan jokaisen narun liian tiukalle, niin että se lengotti ja veti neljään eri suuntaan. He kömpivät sisään, rullasivat makuupussit auki ja viskelivät vaatteensa pitkin teltan seiniä. He vetivät yhtä aikaa pussien vetoketjut nenään asti kiinni. Sitten he makasivat hiljaa vierekkäin kuin kaksi suurta, rumaa toukkaa, joista ei vielä voinut tietää, mitä niistä kuoriutuisi.

   - Tämä on meidän hääyömme, Aaro sanoi ja toivoi heti, että olisi jättänyt sen sanomatta. Marjut kuitenkin raotti makuupussiaan kämmenen verran ja Aaro koetti. Hän tunsi vaimonsa vatsalihakset kiinteinä ja irrallisina möykkyinä kuin Marjutin vatsanahan alla olisi ollut pieniä olentoja. Sitten Aaro sulki silmänsä ja kuvitteli olevansa aivan toinen mies ja Marjutkin sulki silmänsä ja teknisesti kaikki näytti toimivan aivan hyvin.

   Aamulla kun Aaro heräsi, aurinko oli lämmittänyt teltan hautovan kuumaksi. Hän huomasi olevansa yksin. Hän avasi teltan vetoketjun ja näki, että Marjut oli jättänyt ruohikolle teltan viereen runsaan aamiaisen. Appelsiinimehu oli valmiiksi kaadettu pahvimukiin ja sen päällä oli pala talouspaperia, jotta kärpäset eivät lentäisi kuppiin. Hän kokeili mehua etusormellaan ja se oli vielä viileää. "Marjut on varmasti joella peseytymässä", Aaro ajatteli ja lähti kävelemään.

   Poro löytyi tien notkelmasta muutaman kymmenen metrin päästä. Ilman turkkia se näytti pieneltä, vastasyntyneeltä tai vielä syntymättömältä eläimeltä. Se oli nyljetty siististi ja perusteellisesti, niin että ainoastaan sorkkien ympärille oli jäänyt karvatupot. Sorkat oli sahattu poikki. Sillä kohdin, mistä sarvet oli nirhitty irti, oli kallossa kaksi pyöreätä kuoppaa, joissa kuivunut veri oli tummempaa.

   Auto oli pakattu lähtövalmiiksi ja käännetty konepelti kohti tietä. Sarvet oli siististi ja huolellisesti kiinnitetty kattotelineeseen tuulilasin yläpuolelle. Ne olivat niin tukevasti paikoillaan, että kauempaa näytti kuin ne olisivat kasvaneet kattopellistä ulos.

[Alkuluku][Tietokirjat][*Esikoiset*][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]