Radalla
1996
Aurinko paistaa. Kello lyö jo neljä ja olen menossa
salille. Pieni rauhattomuuden poikanen on jo uinut liiveihini.
Taas lauantai ja tiedossa pitkät bailut. Tiedän,
että kun treenien jälkeen lähden liikeelle,
hellitän vasta sunnuntai-iltana. Mieleni täyttyy
jännittyneestä odotuksesta. Mitä kaikkea
kivaa ja mielenkiintoista tuleekaan tapahtumaan tällä
kertaa. Suuri seikkailu edessä ja pitkä sellainen,
koska pysyisin radalla yli vuorokauden yhteen soittoon.
Olen jo ehtinyt hankkia gramman amfetamiinia
ja valmistanut siitä pommeja, pieneen paperinpalaan
käärittyjä vauhtinyyttejä. Niitä
on helppo napsia suuhunsa. Ei tarvitse etsiä rauhaisaa
paikkaa, jotta voisin niiskuttaa viivaa nenään,
vaan pystyn melko huomaamattomasti nappaamaan yhden takataskustani
halutessani. Tosin saatan siinä tilanteessa näyttää
hieman syylliseltä, koska joskus kun yritän toimia
liian huomaamattomasti, pälyilen ympäristöä,
jottei kukaan huomaisi mitään. Mutta pieni skitsoilu
kuuluu pelin henkeen. Näin pommeja on myös helpompi
tarjota ystäville. Ei tarvitse pelätä, että
kaveri hätäpäissään sähläilisi
pussin kanssa kadottaen puolet sen sisällöstä.
Läheisten ystävien välillä vallitsee
ystävyys- ja avunantosopimus, joka velvoittaa jakamaan
omistaan lähipiiriin kuuluville.
On hyvä käydä salilla ennen
radalle lähtöä. Rautoihin saa purettua hieman
alkujännitystä sekä hankittua vähän
lisäpotkua itseluottamukseen. Tulee hyvä fiilis,
kun tuntee olevansa suht trimmissä kunnossa. Vedettyäni
viimeiset koukistajat kampean alas pukuhuoneeseen. Avaan
vaatekaapin oven ja nappaan vasemmasta takataskusta pommin
ja täten korkkaan viikonlopun virallisesti alkaneeksi.
Äkkiä suihkuun ja saunaan, jotta ehdin käydä
hotkimassa pizzapalan ennen kuin vauhti alkaa vaikuttaa.
Vauhti vie ruokahalut.
Yritän pitää huolen siitä,
että söisin jotain aina neljän-viiden tunnin
välein. Kun kehoni ei toimi pelkästään
piristeiden voimalla, palautuminen on paljon nopeampaa.
Ensireaktioni yllätyksiin on usein torjuva.
Haluan ulkoisen turvallisuuden varmistavan myös sisäisen
rauhan. Rakastan muuttumattomuutta, koska se pitää
minut kiinni tutussa maailmassa. Vaikka sisälläni
elättelenkin toivetta muutoksesta.
Säännöllisyys antaa varmuutta
siitä, että vielä huominenkin koittaa. Se
tuo tietynlaisen jatkuvuuden lupauksen elämään.
Yritän varmistaa, ettei kärsimykseni lisääntyisi.
Sen sijaan että tuulettaisin sisäistä
maailmaani, haen muutosta mieluummin materian maailmasta.
Päähäni on iskostunut mielikuvia siitä,
miten se onnistuu. Tarvitsen välineitä, esimerkiksi
lentokoneen, jolla pääsen etelän paratiisionnelaan.
Täällä arktisessa Suomessahan on niin ikävää.
Mutta ainoa mikä minulle täten koittaa on hetken
huuma ja välillä hieman liian kuuma. Ja paluu
arkeen tuo jälleen raskauden.
Uusi ympäristö voi tarjota mahdollisuuden
kokea jotain sisällöllisesti uutta. Mutta se vaatii
elävää inhimillistä ympäristöä
eikä lomatehdasta.
Olen muka niin kiireinen, että usein
arkiset kontaktini muihin jäävät pintapuolisiksi
ja asiapitoisiksi. Ei ole aikaa kuulostella. Se etten jaa
arkeani muiden ihmisten kanssa, tylsistyttää elämääni.
Jos olen väsynyt viikonloppuna tai tarkkaan aikatauluttanut
sen, ei luontainen kanssa käyminen muiden kanssa oikein
ota syntyäkseen. On yksinkertaisempaa viettää
aikaa puuhaamalla itsekseen kuin antaa tilaa tuntemattoman
syntymiselle, jonka kautta pääsisi suunnittelemattomaan
vuorovaikutukseen ihmisten ja luonnon kanssa. Ilman sitä
jään kuitenkin paitsi sieluani ravitsevia elämyksiä
ja maailmani kutistuu. Tylsyys tiivistyy.
Pizza syöty ja töppöset kohti
kotikulmia. Haa, pikkuhiljaa vauhti alkaa vaikuttaa. Tuntuu
kuin systeemiini kiihtyisivät sisälläni.
Vauhti on hyvänlaatuista. Ajatukset positiivisia. Ei
tarvitse heti pysähtyä ottamaan jossain Jägermeistershottia
tasoittamaan oloa. Olen huomannut, että viime aikoina
tarvitsen yhä useammin tasoittavan shotin. Mutta ehkä
tänään pääsisin vähemmällä.
Hehkuttelen mielessäni edessäni avautuvalla bailuputkella.
Piatukin on käymässä kotikylässään
Neuvottomassa. Eikä minulla ole mitään sovittuja
tapaamisia. Saatan mennä miten huvittaa. Tosin olen
luvannut soittaa Pokkilalle illalla, jahka menisimme klubille
kimpassa.
Portti auki ja sisäpihalle. Ovesta
sisään ja musiikkia päälle. Pokkila
on taas lahjoittanut uuden Ibiza-kasetin elikkä se
soimaan. On helppo ripustautua kunnon biittiin, se vähentää
kireyttä. Kotihoidolliset toimet ovat tässä
tilassa mutkikkaita. Teen varmaan viittä hommaa samanaikaisesti.
Kun olen aloittanut yhden puhdetyön, täyttää
mieleni nopeasti jo jokin toinen homma, joten tehtävien
saattaminen loppuun on melko hidasta. Mutta on kiva puunata,
kunhan ei vain hermostu siihen, että koko ajan on unohtamassa
sen, mitä oikeastaan on tekemässä. Siivoaminen
ja asioiden järjestely on mukavaa mutta aika tehotonta.
Tänään yritän rajoittaa tämän
vaiheen vain yhteen tuntiin, koska haluan ulos tapaamaan
kavereita. Sählättyäni aikani menen vaatekaapille
valitsemaan illan vetimet. Silityshommia. On mukavampi lähteä
sileässä paidassa liikkeelle. Musta kireä
paita päälle. Musta jotenkin sopii mulle. Geeliä
päähän ja pienet nokat. Ja avot, valmiina
radalle.
Mikäli en jaa ihmisten kanssa jotain
omasta itsestäni, he alkavat ikävystyttää
minua. Elämyksien puute saa minut tarrautumaan yhä
vahvemmin vanhojen mielikuvien toistoon. En uskalla heittäytyä
tilanteisiin vaan käsijarru päällä ykkösvaihde
silmässä kaahaan pitkin moottoritietä. Että
jumittaa.
En voi estää mielikuvien syntymistä.
On vain opittava elämään niiden kanssa. Niistä
voi olla joskus jopa hyötyäkin. Parhaat jutut
syntyvät tietenkin tyhjästä mutta olen huomannut,
että myös mielikuvilla voin vaikuttaa siihen,
miten nautin kanssakäymisestä seurassa. Kun näen
mielikuvissani itseni tasaveroisena toisten kanssa ja etsin
yhteisiä tekijöitä välillämme,
on tilanne hedelmällinen hyville väristyksille.
Mutta jos nostan itseni muiden yläpuolelle, saan mitä
tilaan. En löydä avointa ovea enkä antaudu
ilakoimiseen. Omaa erinomaisuutta korostavat mielikuvat
tekevät kanssakäymisen jäykäksi itsensäkorostamismonologiksi.
Ratkaisevaa näissä mielikuvissa
on se, ovatko ne minä- tai me-pohjaisia. Silloin kun
mielikuvan subjekti on minä, näen itseni vain
antavana tai ottavana, muista erillisenä toimijana.
Kun taas ajattelen me-pohjaisesti, näen tilanteen jakamisena,
osana yhteisöä. Kuulun johonkin. Myötäelän
muita ja koen kollektiivista riemua ja surua. En tukahduta
tunteltani.
Sama pätee mielikuviin luonnosta.
Jos näen itseni erillisenä luonnosta, en kykene
nauttimaan siitä vastaavasti kuin olisin osana suurta
kokonaisuutta. Luonto on tuolla ja minä tässä.
Ja välissä koko avaruus.
Astun ulos keväiseen Tähtitornin
puistoon. Ilma on lämmennyt ja puihin ovat tulleet
lehdet. Jopa luonto iloitsee kanssani. Suuntaan kulkuni
Hukkuneiden Muistopatsaalle, josta aukeaa näköala
yli Helsingin sataman. Istun penkille polttamaan tupakkaa.
Mieleni täyttävät miellyttävät
muistot viime viikonlopun yöbailuista. Ja siitä
söpöstä tummasta nuoresta kundista, joka
ei välillä näyttänyt saavan katsettaan
irti minusta. Taisin jopa moikata sitä, mutta silloin
se käänsi nopeasti katseensa pois. Aika selvä
tapaus. Ehkä se tyyppi tulisi radalle tänäkin
viikonloppuna. On mukavaa hehkutella tällaisillä
muistoilla. Toisaalta taas tiedän, etteivät nämä
ihastumiset koskaan johda sen pidemmälle. Jokin minussa
estää astumasta sen rajan yli, missä flirtistä
tulee iskuyritys. Reivipiireistä en ole koskaan yrittänyt
pokata ketään. Jotenkin se ei kuulu kuvioon. Sitä
paitsi seurustelen. Ehkä menettäisin viattomuuteni,
tietynlaisen keveyden tutustua ihmisiin jahka valjastaisin
sosiaaliset taitoni saalistamistarkoituksiin. Sitä
paitsi en halua sellaista mainetta. Haluan, että kundit
pystyvät luottamaan minuun. Ettei heidän eikä
minun tarvitse pelätä niitä kiusallisia tilanteita,
joita syntyy, kun homo yrittää pokata heteron.
Aurinko hymyilee kanssani, kun katselen
keväistä satamaa. Lokit ovat saapuneet kaupunkiin.
Ne tuovat kaupunkiin meren tunnun ja niiden kiljunta on
kesän ääni. Enää ei tarvitse peittää
itseään monien vaatekertojen alle. Mitä kevyemmin
voin pukeutua, sen irtonaisempi on oloni.
Vaikka kello on jo kahdeksan, on vielä
valoisaa. Suuntaan kohti Espaa. Kansa näyttää
olevan hyvällä tuulella. Kappelin terassi on auki.
Ensimmäisiä terassipäiviä, vaikka illan
tullen ilma kylmeneekin.Taidan piipahtaa Kappelissa vetämässä
yhden Jägerin. Siinähän on yrttejä,
helpottaa varmaan vatsan toimintaa. Vatsani ei ole kovinkaan
pommiystävällinen mutta onneksi apteekista saa
Rennietä. Imemällä niitä vatsani lopettaa
murinat.
Ja nousufiilis jatkuu. Päätän
käydä Jullessa. On mukava istua sen terassilla
ja katsella ohi painavia ihmisiä. Otan pienen oluen.
Moikkaan paria tuttua ja vaihdan lyhyet kuulunniset, kunnes
vetäydyn omiin oloihini nurkkapöytään.
Aika menee leppoisasti täällä istuskellen
ja maailmaa ihmetellen.
Muualla Verkkoliitteessä:
Levottomuuden
loppu -kirjan arvio (18.3.2001)
