1. Hiljainen sirkus
Jimin paska hoiti kentällä ihan omat lähtöseremoniat.
Se marssi lehdistötilaisuuteen täydessä notkeessa
ja alko sit uhoon et se tekee oman jutun, paremman kun tää
vitun bändi. Tilityksen päätteeks se paiskas
lonkerot pöytään, splash ja uitti toimittajien
nauhurit. No saatiinhan me se onneks lopulta ylipuhuttua
messiin ja roudattua koneeseen. Sit oliki ohjelmassa parikyt
tuntii kökkimistä peltilintujen masuissa kunnes
meidät ulostettiin tänne New Orleansin taivaan
alle.
Bourbon Street on tossa parin korttelin
päässä ja viel pari tuntii sit me istuttiin
siellä, siinä klubissa mis on se keikka ylihuomenna,
ja juotiin olutta. Flindojen suissa oli vihreet sitruunapalat
ja nurkan lavalla ulvo blues-äitä I put the spell
on youta. Me oltiin taas kehissä, koko lumottu kvartetti.
Ku me blues-tohtorin setin jälkeen
dallailtiin takas tänne purkutalolle, mis me budjataan,
mä jäin muista vähän jälkeen. Mä
ku en saanu millään röökii syttyy, bensa
oli Ziposta kai finiitto. Taikakrääsäliikkeen
näyteikkunasta mua tuijotti täytetty jänis,
sil oli lasisilmät ja sitä oli modifioitu. Selkään
oli liimattu siivet ja jaloiks räpylät.
Jostain siihen ilmesty pyöree kreolimadame,
anto sigestään tulta ja alko esitellä sellasii
kämmenen kokosii nukkeja. Se oli kai väsänny
ne ite. Niillä oli hampputukat niinku jollain jöröjukalla,
silmät napeista ja maalilla oli vetästy karmiva
smaili.
- Voodoo, musta mamma nauroi.
Mun sydän löi muutaman ylimääräisen
ku mä huomasin et yhen nuken vatsaan oli ommeltu sanat,
Lucky Dan. Mä tinkasin sen sit kolmen dollariin.
Me duunattiin siskonpeti ja napattiin
ne Osvaldin hoitamat nukahtamispillerit. Sil on niitä
sinisii tautinen boksi. Mut mä en tietenkään
saanu unta, mulla snurras niin lujaa. Joku kundeista kuorsas,
tai olla Pave, ja mä aloin kuuntelee mun korvien suhinaa,
et oliks se voimistunu, ku ny pöris aika pahasti. Lopulta
mä kyllästyin ja hiippailin tänne kuistille
skrivailee.
On helvetin kirkas kevättalvipäivä ja loisto
fiilis. Ollaan vietetty Wandan kanssa koko aamupäivä
bunkassa, muttei kumminkaan tehty sitä vielä,
treenattu vaan.
Me tsuppaillaan Kulosaaren rannassa Schaumannin
puistossa, tie on jäinen ja merikin jäässä.
Wanda selittää kisaansilmät loistaen, et
tää hörhö, jolta puisto on nimensä
lainannu, oli joku salamurhaaja.
- Se oli sitte niinku Osvald, mä
kiusaan Wandaa.
- Miten mun broidi tähän liittyy?
- Ei se, vaan Lee Harvey Osvald.
- Kuka se on?
No se ampu Kennedyn.
Wanda nauraa, muakin naurattaa ja mä
sanon:
- Kato kyl mäkin sentään
jotain tiedän, en mä mikään täyspönttö
oo, vaikka oonkin Kontulasta.
Musta se Kulis on aika ihme mesta. Sen
piparkakkutalon takana, jossa Wandan perhe asuu, on Vapaamuurarinkuja,
just tollasta hämärää staffia se koko
saari mulle edustaa. Ku kattoo niitä taloja vähänki
tarkemmin, niin heti hiffaa ettei niitä oo rehellisellä
pelillä hankittu, et nekin fyget on revitty aika monen
neekerin selkänahasta.
Mä tein tänään yksin snadit rundit Ranskalaiskorttelissa
ku etin hotellia josta ois päässy soittaan Wandalle.
Purkutalosta oli linjat pantu poikki. Aurinko oli noussu
katedraalin ylle ja seuras mua avoimelta taivaalta ku tappaja.
Se oli saanu meikäläisen tähtäimeen
ja mä ootin vaan millon aivot läsähtäs
käsiin. Heinäsirkat siritti, parvekekasvien köynnökset
roikku maahan asti ja asfaltin hehkussa näytti koko
katu ku joltain kangastukselta vaan.
Mut ohitti hautajaiskulkue, mustat kundit
puhals torvistaan matelevaa bluesia, matamit vollotti ja
mä liityin joukon jatkeeks. Mun musta puku ja aurinkolasit
sopi hyvin kuvioon. Mä marssin mukana pari korttelii,
kuvittelin et ne oli mun hautajaiset ja mä vaan henki.
Mun badi makoili kukitetussa arkussa, mä olin vapaa
maan kahleista ja sormia napsauttamalla oisin voinu haihtuu
ja vaihtaa maisemaa.
Pitää olla stailia, oikeet koneksonit ja vittu
triljoona talaa ennen ku Losin unelmatehtaan portin ovi
edes vähän narahtaa. Joo, joo.
Noi kaikki tylsät kelat on tehny
meidän bändistä tosi hiljasen sirkuksen.
Kaikki studaa ja me pellet tihrutetaan jossain vankkurien
alla. Bore on poissa ja me heitetään enää
pakolliset kuviot, ei niis oo paljookaan nähtävää,
ku se meidän juttu oli just se mieletön show.
Aikanaan mä pääsin jengin
eessä apinanraivoon ja jorasin ku hullu, mut nyt mulla
ei enää vaa oo sitä juttuu. Mä oon kadottanu
sen. Mä oon impotentti, ei vaan stondaa, ku kaikki
supattaa jotain ihmejuttuui korvaan.
Jimillä on oma show ja mulla tää
typistetty versio. Ois kai paras lopettaa koko leikki ja
pakata kamat sovinnolla maitojunaan. Ku me käytiin
Errol Flynnin puistossa Jimin kanssa lenkillä, tossa
Hollywood Hilsseillä, niin sekin meni verenmakuiseks
kilpajuoksuks. Jimi voitti ku se oikas.
Mulla on ikävä Wandaa ja meidän
kissaa Chuckia, kun täällä on liikaa aikaa
kelata kaikkia kipeitä juttuja.
1987 oli galsa talvi, ei kuitenkaan mitään
verrattuna edelliseen, sillo mä olin intissä ja
se oli meinaan jo ryssän helvetti. Tää oli
sellanen nastan kylmä ja paljon snököä.
Meillä oli ekat treffit steissillä. Asemahallissa
pyöri kaiken näköstä
hörhöä ja mä menin portaille röökille.
Mulla oli puolpitkä nahkarotsi ja borsaliino, sellane
gangsterihattu, ku ajattelin tehä vaikutuksen. Wandaa
ei näkyny ja mun korvat oli umpijäässä.
Vihdoin Wanda pomppo rappuset alas maihinnousukloboissa.
Pörröturkin kauluksen suojissa tuikku kissanpedon
silmät, jois oli liikaa kalajia. Se sano, et sullapa
on staili hattu. Sillon mä tiesin et Wanda on mun tyttö,
bygatty niinku mua varten.
Sinä kesänä ku mä pääsin intistä
oli Kunu kikkarapää saanu päähänsä
et mun piti saada uusi lempinimi, taiteilijanimi, niinku
se sitä nimitti. Olihan mua kutsuttu Daniksi jo jonkin
aikaa, mut Kunun mielestä se oli ihan syvältä.
- Ei se oo mikään pseudonyymi,
sähisi Kunu.
Mä en todellakaan bonjannu mitä
se tarkotti, mutten halunnu päästää
sitä taas brassailee sivistyssanoilla, joita se blokkas
pilvipäissään sen mielilukemistosta, Suomen
kielen sivistyssanastosta.
- Sen pitäs indikoida jotain stydiä,
jotain makeeta... miltä susta kuulostas Dandy?
Musta se kuulosti ihan homonimeltä,
mutten viittiny sitä Kunulle pasauttaa.
-Mitä se tarkottaa, mä vaan
kysyin rauhallisesti.
- Tsekkaa Webstersistä, sivu 372,
vastasi Kunu.
Ja mua huvitti, arvasinhan mä et
se oli valmistautunu. Kunu oli joissain asioissa laiska
ku sika, mut jos se päätti jotain, oli luvassa
taattua menoa. Kunussa taiteellisuutta,ei millään
pahalla, oli yhtä paljon ku perunassa, mut selailemalla
niitä sanakirjoja se oli luonu niiku oman kielen.
Mä tunsin Kunun kupolin liikkeet
miltei ku omani, jos ei menty tonne sekoseko-osastolle,
ja hain hyllystä kiltisti Webstersin.
- Lue se vikalause, kihisi Kunu.
- Dandy... slang, first class thing.
- Aika inspiroiva vai mitä, kysyi
Kunu ja katto mua siihen malliin etten mä voinu muuta
ku vaan nyökätä hyväksyvästi.
Muualla Verkkoliitteessä:
Kontulan
Hurja Jussi teki kirjaansa kaksi vuotta
Kirjan
arvio (8.4.2001)
