ISBN: 951-0-220-48-5 , WSOY 1997. Sivut 5-20.

Muualla Verkkoliitteessä:
Lyijyuuman arvio (7.9.1997)
Marja Kyllösen haastattelu (7.9.1997)
HS:n kirjallisuuspalkinto Marja Kyllöselle (14.11.1997)

Valvotut tunnit kivistivät Oljan harteita kuin luiset näpit ja kourivat omatuntoon saakka, kun hän harhateiltään palautuessaan jätti tuhruiset askeleensa sormenjäljiksi aamun neitseelliseen lumivanuun. Kitka polki höytyväiseen nietokseen uoman kuin nuoraksi taluttajansa tanssia, mutta tyttö astui varjosta syrjään ja viritti köydenpään kerrostalon pyörätelineeseen. Naapurin kakara saisi pitää sirkushuvin hänen sijastaan, mutta penikka ei trapetsia tajunnut vaan leipoutui loskassa kuin kyljys paistinrasvassa.

   - Terve, röhki silavaposki kakara ja kampesi istualleen minkä masultaan taipui. Nuoska lurpsahti.

   - Oletko siä? Enpä usko, Olja kirvasi mitätöntä lapsenmieltä, omaa penikkaansa jo valmiiksi ja potki pieksunkantansa porraskäytävän hanurirappusiin. Naatti jäi natustamaan karvaisia lumikakkaroita kuin pastilleja vanttuistaan.

   Postiluukusta kantautui kerrostasanteelle vuoroin rytmikäs rahina ja veden niiskaisu. Ota sorkki osakkeen oven rauta-avaimella selälleen ja löysäsi ylitseen tapatutut hajut valot hälyt hymyt. Tänään hymy vain oli pakotettu nurin niskoin Tuukan suulle kuin ämpärin ripa, ohimoillaan norui hiki ja poskilla itkun rähmäinen hera.

   - Missää oot ollunna? Saatana mää saan vääntää iteksein Tiitun rättiä tuntitolkulla ja paraskin äitee siinä laukkoo liesussa päivät yöt pääksytysten, muka ansiotyössä jumalavita kun kläppi käy häthätää puolvuosikkaasta ja piru nähköön on vammainen!

   Tiitu hoksasi häkkipetiin isänsä elämöinnin ja syöntyi itsekin joikaamaan. Lapsi pilpatteli kuin elävä helistin ja äiti ripusteli perperinsä vaatepuulle tahdissa jammaamaan.

   - Posti varisti sulle kirjeen, van kun se oli Oulun sairaalasta ja tiesin jotta Tiitusta, nii mää raotin sen ja lunttasin. Ja ne soimaa nyt Tiitua kuuroksi kun ee-ee-geen unikäyrä ei äänistä vikuroi ja mää oon päivän läpeensä höykyttännä sen korvan juuressa säästöpossua ja totta ne uumoili: EI SE KUULE kun ei edes päätä käännä kun pankkia ravistan, Tuukka kärilesti puheensa puhki ja heristi nöyhtäistä asiakirjaa äidin kaulaa kohti, töytäisi sen hänen rinnuksiinsa. Olja hädin tärähti.

   - Oliko hänessä edes kolikoita?

   - ...täh? Missä, Tuukka häkeltyi ja kulautti uhman nieluunsa, pois leukaa pystyyn pönkittämästä. Se poisteli aataminomenaa mennessään kuin käärme päästäistä nielessään.

   - Säästöpossussa. En miä häntä ainakaan o roposilla ruokkinna.

   Tiitu kalitti kuin teerenkoppelo soitimella ja Olja natusteli paperinkarvaisen syötin sanalastuiksi hiljoksiin, muttei nielaissut koukkua kirjainten takaa kuten Tuukka.

   - Et tainnut pistää merkille jonninjoutavaa sanaa kuin 'epäillään'? Ne hädin EPÄILEE kuulovammaa eikä visusti tiedä, ja siksi hyö käskee meän vasiten kuulostella josko Tiitun on korvat tallella! Ja vähemmästäkin penikan kuulo puutuu kun valopäästä helistäjästä, joka ei hyvällä heitä vaan pahallakin jatkaa. Eihän se kehtuuta virkkukaan lapsi alituiseen päätänsä viskoa vaikka jonkun äänen tapaisikin. Et tuota viiti itsekään joka herjasta hypätä etkä toisestakaan!

   Oljan lonkka naarmaisi avomiehen reittä kun hän sivusi tämän ohi alkoviin. Tunkka karahti pötynä toisaanne luutauuman tieltä, jäljitti silti Oljaa kynnykselle saakka. Tiitu haarukoi siellä raajoillaan kattoon kuin nurin kumottu kuoriainen ja tallasi ilmaan ikiomat kujanteet vanukasläskiä rönsyävillä säärillään. Kahvelihyppyset nyrkkeilivät pinnojen lomi ja pieluksen sälepohja kurnutti.

   - Mitä Tiitu tietää? Ootko pannut pohkeella koriasti kun Tuukka sulle jamit kyhäsi ja otti säästöpossusta orkesterin. Oles typy tyytyväinen äiteeskin puolesta kun noin on huima huoltaja sulle nimetty. Minen saatana ole, Olja lespasi hyttyset huulilla.

   Tuukka noitui vaimonsa kirpivän puheen, leväytti rotsin hupuksi harteilleen ja karkasi tuuleentuneille asfalttimaille kotikorven soita ja itikoita pakoon. Olja kokosi lapsensa rintansa kairaan ja jäi tyttärensä loitsittavaksi. Tiitun naskalinyrkit virpoivat hänet vuoteeseen ja hosuivat ilmaa kuin taitamattomat keksit, kunnes uupelo vajotti laulajan unen rimpeen ja emokin sai sinne rauhassa sortua.

   Kiukku nykersi Tuukan sydämen umpisolmuun ja patosi veren rintapieleen. Poikki ehtoon hän virkkasi vihaansa auki katuja myöten, kunnes jalanjälkien silmukkanauha köytti korttelia ympäri tusinan kertaa ja uhma oli vajunut askeleista nuoskaan.

   Yöntaitteen hän ylitti huoltamolla ja kumosi olutta tankkiinsa. Pumpulinkalpea myyjätyttö surrasi tiskin takana ja unelma vuosi hänen teenhaaleasta katseestaan Tuukan murjottavaa selkäkilpeä kuin tihku lasia myöten. Kahden kaljan kuluttua piika täristi kolmannen tuopin ihastuksensa hinnalla miehen eteen, juksasi talon tarjoavan kun ei siellä muita kuin hän tällä haavaa päivystänyt, ja sommitteli jukeboksista Doorsin mettä kyydittämään ja miehen molempaa päätä oikealle tolalle virittelemään: "Hello I love you! Won't you tell me your name? Hello I love you! Let me jump on your game!"

   Neito vaani koirasta hameensa haaviin, muttei tainnut häntä edes silmäpeliin puijata: Tuukan ajatukset ja katse kuihtuivat akkunaruudussa kuin televisiossa konsaan. Lumisade tuikki pimeässä siellä kuin paljetit mustalaismekossa ja arkipäivän kiiredokumentti tallentui kotikansioissaan. Vain taajaan ikkunan värinästä hahmottui näkyviin katkelmia, kuin kauhuelokuvasta leikattuja otoksia: akkunalauta viilsi orvon kulkurin pään ruumiista erilleen ja kallo nytkytteli karmia myöten Tuukan katseesta sivu, kunnes hän itse ui huoltamolta ulos yön vilpoisaan satiinisateeseen ja kotinsa holviin kuolemaan.

   Herätyskello tikasi aamyöstä Oljan unen puhki. Väsymys juoksetti lihasta voiman kuin veren pois, kunnes tyttö kellon kilestyksen takaa tavoitti keittokomeron ovien napinat, jotka huhuilivat Tuukan osautuneen kaljasoilta kotiin ja näkkärin ääreen.

   Tiitu nikotteli pisunsuloisena äitinsä kynärtaipeessa ja puhalteli sokerimaitokuplia hänen solisluittensa kulhoihin. Kurkunsaunomat rakkulat tutajivat kakrun hengityksen tahtiin kuin vesi kiuaskivillä ja pillahtelivat pahki taajaan, kun haukotus löi löylyn ylitse. Kiukku toppasi Oljan tolpilleen ja hän karkasi lauteilta kyökkiin oksennuksen hikoillessa kurkussa.

   Tuukka kakotti keitiöjakkaralla hellan levylautasen ääressä ja viritteli teepannua soimaan. Liesivalon halju kuutamo kärvensi hänen hiuksensa pienkarvaiseksi, ja halonvaalea selkä kasvoi laavuksi eväitten eteen. Uuman ihravanteet notkahtivat vyönsuun yli: olut oli tiviin istuttujen kapakkavastaanottojen oloon operoinut siipalle ylettömän lannelihankohotuksen. Olja kynsäisi ovenkorvallista ja Tuukka käännähti päin.

   - Mitä sää täällä yösyönnä kuppelehdit, mies utsi eikä hellan vastavalo kyennyt hänen juopunutta hymyään Oljan näkysöiltä pois valottamaasn.

   - Onpaha töihin lähtö, kussa ruukaa joka yö olla. Et liene aiemmin hoksinut, tyttö rienasi ja poikkesi jääkaapille. Appelsiinimesitörpössä oli piirun verta hedelmän verta jäljellä.

   - Elähän kälätä. Mun kärppäin. Tupsu. Tule sylkkyyn niin Tuukka tekee leivänja laittaa palttua, tule.

   Tuukka parkkasi veitsen kuin kirveen voipöllin kellervään kaarnaan ja raakkasi lastun leivänkyrsälle. Hän lanasi rasvamaton rukiille tasan, istutti ituja pistokkaiksi sille ja ojensi suu sirppinä tekeleen Oljalle. Tyttö ei ottanut, ryyppäsi vain hedelmäliemen purnukan pohjia myöten. Sitruksen lihas kampesi poikkiteloin etuhampaitten hahloon ja kutkutti huulta.

   - Siinon voita liiaksi.

   - Vai ei neiti miun muruja enää rintansa alle kelpuuta! Eipä neiti minuunkään tisseillee laske, lasta vaan paijaa vaikka äijikin olisi, vai onko sulla niitä enemmältikin kuin yhdelle tussulle saatana. Eipä taida Olja enää Tuukan neiti ollakaan, mies äkämystyi. Näkkileipä murtui rikoiksi rystysen juuriin.

   En o siun neiti enää enkä kenenkään. Minult on Tiitu tittelin vienyt ja uuden tuonut kun rouvaksi puhutetaan, Olja mukelsi kieli puruluun rakosta kuokkien, mutta hedelmän juuri oli pitkälle ikeniin kairannut kuin kauna rintamukseen eikä hevin kalliostaan erkaantunut.

   - Missiä viime päivän pyllistelit kun et kotio joutunut, Tuukka tivasi ja teepannu äityi poltoissaan kimittämään. Olja kirkui vastaan.

   - Kuule äijissä porkkasin koko siunaaman päivän! Vokotin porttikongista kotimatkalla tosi tulisen taaton ja sen kanssa jumppasin hetekassa läpiä päitteni perkele!

   Teekannu kusaisi mukin ohi ja luirutti kiiraista lientään Tuukan kynsille. Hän tärppäsi käpäläänsä poltteesta pakoon, mutta liian myöhään: spermankellervät kyyneleet siinsivät silmissä jo ja punakasvoinen hella rykäisi vesitipan takaisin.

   - Etkä. Ethän. Olja. Ei kamu saa noin muille ruveta, Tuukka kärtti ja yski itkua. Ota antoi hänelle selkäänsä taas kuin pahnoissa konsaan, ja riipi päivyristä eilisen lehden pois kajastavan kevätpäivän tieltä. Huhtikuun toinen vannoi vasta-avatun Pellervon nimeen kun tyttö runttasi vanhentuneen Pulmun ja puijauspäivän lavuaariin.

   - Aprillia.

   Tuukka ryhtyi hymylle. Se leikkui kuin keinu suupielestä toiseen ja luhisti lantunvalkeaan lihaan naurulle kaksi vastakkaista napaa, yhden kumpaiseenkin poskeen. Ota mieli niin tukkia pyöränpumpun siipan venttiilihuuliin ja vintata kidan ilmaa täpöselleen, pöhöttää hymykuopat kuminaamasta pois. Mutta hänestä nähden Tuukka sai rauhassa nauraa kitkatella: Oljalta uupui pumppu, ja vaikka viha oli hänen väkensä ja siksi riittoisa, ei hän hennonnut iloa hourulta evätä.

   Olja heitti Tuukan keittiöjakkaran nokkaan naurun hiillokselle paistumaan ja pakeni vaatepuun kautta porraskäytävään. Oranssit valokatkaisimet roikkuivat seinillä kuin sarastavat auringot, mutta yhdestäkään yökulkija ei sallinut päivän käytävään läikähtää. Valon aika oli Oljan elämässä jo etäällä.

   Aprillipäivänä taivas sätti poskistaan räntää kuin loyhiä hampaita. Aurinko kätki omansa rispaantuneiden pilvien taa eikä säilällään näköäni vihlonut. Lumi läiskähteli lepakkoina maate, laastaroi illan ja mieleni sinelmät ja hämärä ummehtui illassa.

   Minä istuin hautaumaan toista puolta, kerrostalossa seitsemän syltä kalmistojen yllä ja mittelin rokahtuneen lasin lävitse kotiani vastapääte. Keittiön akkunaan sarasti television läpättävä kajo, ja ovenkarmi kehysti viipaleen alkovia tauluksi katsella. Äkikseltään varjo etuili sermin takaa näkyviin ja käynnisti kuvasta kaitafilmin. Ennen kuin Tuukka kerkesi siluettiinsa sisään, minä sivalsin katseeni ikkunasta irti. Liikaa minä hänessä jo ehätin silmiäni kiduttaa.

   Taivas oli kolannut hautuukankaalta paadet piiloon. Nietos makasi tasan kuin vesi lammen selkää ja kivien laet kelluivat pöllien lailla tuulelta suvanteessa. Minä mietin kuinka moni vainaja hangessa uppotukkina elämää väijyi, synnit maatuivat heidän vuosirenkaistaan pois ja nimi varisi kultahietana kuoleman etiketeiltä pois, eikä kukaan tainnut niitä enää esiin lukea. Minun ytimeni oli jo valmiiksi perisynnistä märän ja rankani pelkkä kelo kaikille yhtä paitsi.

   Ryyppäsin pöönää emalimukista ja käännyin vierelleni siivouskomeroon. Rikkakihveli oli naulattu sinne selkä seinää päin kuin tomusiipiperho lasivitriiniin, ja sen yllä mökötti Sokoksen kauhtunut viikkomainos naamataulu tapettia vasten. Paperin kusenkarvaiseen takaraivoon oli Olja 5 vee sinitussilla topostanut trampoliinin väräjävät ääret ja tulitikku-ukin. Yläkulman neljännesaurinko naulata nakutti äijin säteensä varaan killumaan ja ristiinnaulitusta ruodosta juurtuivat raajat kuin varsiluudat maata päin. Isänpäivälahjaksi minä sen vuosia sivu väkersin, naristelin maitohampaita tohkeissani, ja äiti pauhasi tukassani kuin tuisku kuistilla kun paidankalvosimet musteella iäksi kiinni sinetöin.

   Kastoin luisevaksi paatuneen sokerikorpun kahvin nimeen. Sen kopiseva kylki hapertui, nisuliha ajettui esiin ja hilseili totini otsaan. Lakaisin rikat kummilusikkani hopeaposkeen. Aika oli sen sinelmöinyt ornamentein ja lika tilkinnyt nimikiehkurani umpeen. Lapioin pullanuoskan tuhkakuppiin, sen rinnalla kollötti selällään mahonkipiippu raukeana. Panon jälkeiset höyrysivät yhä purupesän suulta.

   Tumppasin pikkurillini piipun kytevään sormustimeen ja taltutin nahistuvan hiilloksen. Peukaloni ei moiseen enää vuosiin ollut käypä.

   Emalikuksani oli pohjastuan nahaton. Ruoste tihkui rautasaumoista ja imeltyi kieleen kiinni kuin iltasten kurrikaakao penikkana aikeinaan, kun isi lantrasi maitokaakaon yötä vasten puoliksi veteen ettei tiitiäinen paisuisi kuin vehnänen isin sylistä yli. Silloin suklaa hapantui hampaisiin eikä kulunut suusta ennen aamua, kun uni oli jo patinoinut uudet kurat risojen rypyistä kitusiin ja vesimaidon maku lahonnut yössä.

   Kahvin- ja sylinsäkattaja istui pöydän vastapuolta. Hän oli asentanut lasisilmät kahta puolta nenäänsä kuin vaa'an ja puntaroi niiden lävitse maailman katoja aamulehden viuhkasta, silitti nilkallaan lahkeeni alta paljasta nahkaa. Minä tupeksin ruostuneen kahvin takaisin kaukaloonsa ja lähdin sanomatta näkemiin. Turha sitä oli toivottaa: minä kohtasin hänet vain omasta tahdostani oman onneni kaupalla. Ja hävisin. Menin ennen kuin hän oli lehtensä selannut ja siirtyisi lehväksiini, eikä lähtöni sanomien uutiskynnystä ylittänyt.

   Kiia muljahti upoksista Oljan rinnalle kuin veres koivupölli. Altaantäyte kivisti silmiin turkoosisiirappina ja kiehui sotkevien säärien, kantapäitten kapustoissa. Silti Olja ehätti liiaksi silmätä Kiian tatinlakkiolkapäiden täyteliästä kupua ja tuohenvaaleaa selkää. Kateus alkoi närästää vatsaa kuin lapamato.

   Pojanvasojen kiljahtelu sinkoili tekoveden yllä kuin herhiläisten hurina ja kaiku korotti juorut neljänteen potenssiin. Möly ajasti orastavan päänsärkypapatin Oljaan, sillä vaikkutulpat eivät hänen korvatorviaan enää hälyltä tukkineet kuten yleensä. Mennäyönä kun uni kieltäytyi tyttöä makaamasta, oli hän kiusallaan kairannut korvistaan juustoisen heran Tuukan sätkän suulle tupakkatuokion mausteeksi.

   Kiia ripusti mallinukkevartensa uimakaukalon näyteikkunan ääreen ja venytteli väsymyksen barbieraajoistaan pisaroiksi kaakeliin. Nivelet naksuivat jännityksestä auki kuin pähkinät ja uupumus juovutti.

   Oljan isovarpaan suoni kiristyi kaarelle kanteleen kielen lailla kun hän punttasi ruhonsa tytön jäljille. Kotvan hän ounasteli varpaansa vislaavan ääneen, kunnes hoksasi orrellisen hauispumppuja sinkuvan huulet nupullaan Kiian käynnille. Ystävän pakarat notkuivat tuonnempana kystinä kuin omenat. Suonta kiskotteleva varpaankynsi liftasi pystyssä kun Olja koikkelehti kohti lihaskohokkaita, joiden iho siinsi säilötystä solariumista kuin kinuski ja kehu pormatteli yhtä äitelänä.

   Oljalle ihaileva ilma ei säkinsunhuulilta enää pihissyt. Kiian vaaputtua näyttämöltä naistensaunan sermin taa punttipellet tapittivat armeliaasti suunsa sulki kussa jäljittäjä ehätti ohi. Nauru rupsahti ulos vasta Oljan mentyä ja kukitti hänen korvistaan niittyohdakkeet, rönsytti turhaa kaunaa mielessä kuin vesirikkaa.

   Tyttö ei jäljilleen kääntynyt ja naulitsi siksi mieskaartin naurun ristiksi itselleen vaikka viaton siihen oli: Oljan jälkeisinä altaasta syntyi ylös parrukaula karju, jolta vedenpaine sormeili pöksyt alas reisiä rusetoimaan ja kuori kravatinlaihan pilin esiin. Kaikki laitimmaista kehonrakentajaa vaille kakistelivat riemua miestä vastaan; vain pastillisilmäinen jolppi unohtui hätyyttämään Oljan taipuisia kaaria suihkuhuoneen puoleen. Kun poika ei pelkällä katseensa jousella tytön pakoa tainnut katkaista, hän kätki pönäkän nuolensa piiloon nivustensa leiliin pois muiden miesten silmiltä; josko ne häntä homoksi vielä...

   Höyry köllötti kiisselinä naisten pesuhuoneen kaakelikattilassa. Saunan ovi kurlasi lautakitusissaan lämpöä ja naaraanlihaa ees taas, ja suihku pirskoi vesirakkuloita Kiian liettyneeseen ihoon. Olja asensi sateen hänen vierellään auki ja kyni uimanahan yltään.

   - Eikö sinuu laisin hetkauttanut tuo älämölö, kiukku väänsi Oljan ääntä ruuville kuin tyttö pukurättiään.

   - Mitäpä sitä. Jokaista pihausta todesta ottamaan. Vaari pikemminkin tilanteesta, parhaimmasta parru. Viimeksi mä hakkailin tuollaista palikkaa lauantaina ko Saska iski ohi eikä sen saumoihin menoa ollut, Kiia pulputti vesiputouksen lävitse. Kloori niskotteli hänen nielustaan sieraimiin, desinfioi röörit ja tyttö niisti karvaan maun uimapukunsa olkaimeen.

   Kiian rankaraajojen niteestä sykertyi esiin serpentiinitupas, se oli sahajauhonkultainen ja yhtä karhea. Äkäiset kikkarat kopittivat pisaroita ja heristivät niitä kuin nyrkkejä Oljaan päin. Hän pyörsi hätäisesti silmänsä tipoista, kun Kiia sitoi suihkun umpi ja läksi paimentamaan purupensastaan löylyyn.

   Saunatuvan sisäänkäynti oli kehystetty peilein. Oljan turpea kuvajainen puski häntä niistä vastaan: nännit härskiintyivät povella kuin voinapit ja raskausarvet säröttivät munarintojen kuorta. Synnytyksen luttaamalla vatsalla loikoili kaksoisleuka, jonka alta nokinen nivusparta levisi mopin tavoin läskikääpäisille pyöröhirsireisille. Olja ei nauranut kuten räkätit altaan laidalla vaan suomi löyhtynyttä näköiskuvaansa poskelle. Peilaantuva uimapaku räppäsi takaisin. Rapakko jäi lirumaan seinän hopeaposkea poikin, kun tyttö livisti muitten naisten kummeksuvia katseita löylyluhtiin.

   Kiia loitsi yksinään usvaa kiukaalta ja käynnisti kielensä jahka Olja lauteille sumutettavaksi kerkesi. - Mä hinasin pyhäyöksi kotio pänikän kokosen ja näkösen jäpikän kun se vihelteli mun perällein, paraskin höyryveturi. Tuppas suivimaan kun Saska hyvä kussa kädenheitolla viitsi pistää, vaikka saatana naida naksutteli mua männäyönä. Olipa kuule topakat otot meillä silloin ja uskoksä mä olen hepakassa sen hirvaan tähden! Kun en mä saata häntä mielestä kitkeä. Kai siä Sakarin tiät?

   - Mistä miä häntä...

   - Mua niin korpesi ko se vihoviimeiseks, siunattu sarvipäämulli vaan laidunsi ohi eikä edes pahalla sanalla potkassu. Onneksi muut sentään mylvi ja ensmäiseenhän mä tommasin kiinni ja Saskan silmien eestä sen kotio vokotin, Kiian sanat huurusivat kuin halla, ja löyly laskosti Oljan polvien varaan taitteelle. Kiia vesitti taas kiukaan lohkareotsan ja kurotteli kuusen oksansyitä, jotka potivat katossa kuin luomet ja visvoivat pihkaa.

   - Sinuun äijit imasee kiinni. Minon vetämätön peli..., Olja tuhahti varpaalleen, jossa vetoa oli liiaksikin. Se sojotti yhä terhakasti laipioon.

   - Kova oli pojan tiirikka ainakin puheissa ja vielä liitingin altakin kopastuna vaan naskalihan se raasu vasta oli. Jahka mä sain ratkottua vetoketjun auki niin sillä siunaamalla pili lipesi norjaksi... ruohosipulilla paljon juhlita. Eipä sitten enempiä kuin unta pipoon. Kyllä minuu hatutti etten Saskasta aisankannattajaa saanut. Vaan mitenpä hänestä syrjään hypit kun ei o oma ensinkään... Mitenkä sulla ja Tuukalla muuten, Kiia utsi kohteliaisuudesta, vaikka häntä ei nimeksikään kotileikki kiehtonut kun itse ei siihen saattanut osallistua. Olja tuijotti isovarvastaan, jonka suonesta veto viimein herpaantui kuin käkikellon viisarista.

   - Ohi..., hän hno'ahti eikä tiennyt haastoiko varpaasta vai Tuukasta. Kiia ei Oljan lailla ollut kirnunnut vaikkua korvistaan eikä vastausta tavoittanut.

   - - Mikäpä sun on hohhoillessa kun korsto on, ja tytöntöllerö, eikä syrjähypyistä vainuakaan...

   - Eikö!

   - ...ja toisianne vahtaatte kuin siili kirnupiimää. Mä vain räydyn rakkauteni sormissa ja maissa porttoilen. Kun en mä osaa Saskaa omanani hallita, enkä ilmankaan olla. Ne on muuten sukkelat Saskalla, sormet meinaan! Niistä näpeistä hevin irti mieli vaikka vällin sorkkivat knin kiväärin pistimet, Kiia taivasteli ja Olja kurkoili kattolankkuja. Oksantähdestä kirposi tervainen kyynel ja lopsahti hänen haaravarvikolleen kuin lutikka. Olja ei viitsinyt kiharoihinsa pihkaa liisteröidä ja salli pisaran olla.

   - On sulla onni kotona kun oma papana silmissä varttuu. Tokihan mäkin penikan perseestäni kehräisin jos Saska osansa sisään lataisi. Vaan tyhjät on kaikki joutavia: tokko hänestä isäksi lienee.... Kiia kippasi takalistonsa kuin kottikärryn lauteilta pois ja körötti sen pesutiluksia pitkin pukukarsinoille.

   Olja jompi jäljessä pihkanappi häpynsä otsaan karvoin parsittuna, ja vaiti he rakensivat huulenpunervat ruhonsa ketineitten sisään. Kiian ripset syljeksivät hikeä tai jotain, kunnes hän suihkutti sen hiustenkuivaajalla kadoksiin, tomutti puuterilla norot umpeen.

   Lähikomerolla purkautui mumma sarkatamineistaan, nuortui huiveistaan esiin kuin ulpukan kukka käärinlehdistään. Pula-ajan nahistama pannukakkunahka oli takittu yltäkyllin nisulla koholle: rypyt oli toviksi tilkitty kätköön ja hymy maistui harvennetuilla hampailla kaarella kuin voisarvi. Ennen kuin suu ehti rinkeliksi auki raueta, Olja valjasti perperin harteilleen, suitsi huivin längiksi niskaansa ja ravasi haa'asta kahvioon. Hän ei kärsinyt vuosien huoraamaa kauneutta katsella: aika oli märäntänyt akan siroista piirteistä irveet, ja silti sulokkuus kangasti rypistyneestä hymystä yhä esiin kuin auringonkulta kuivakukasta. Muorin pajatus jäi Kiiaa vaivaamaan ja maammon rattona tyttö napitti hampaitaan ja paitaa umpeen.

   Kevätehtoon kalsa valo loimutti kahviota kuin tuli perkatun siian sisälmiä. Olja tankkasi teetä nappoon, maksoi särpimen kolmella markalla ja napilla ja polki pakaransa sohvaan vinosti sivu akkunaa. Hän silmäsi hallavalla asfalttiaholla kieppuvia autoja ja renkaiden tiehen liiraamia pitkospuita, joita myöten auringon sara hiihteli viluisena laitakaupungin hautuumaata kuin vaaran rinteitä vasten. Eikä Olja tainnut päättää kumpaa hautuumaan sivua kodikseen kaivata: kalmisto halkaisi hänen rakkautensa kahtia himoon ja velvollisuuteen.

   Viimein Kiia tepasti kahvioon ja hänen kerallaan yksi altaansivun kukkoilevista hormonihauiksista. Mies kohenteli topakkaa poveaan ja huiskutteli ruopunutta hiusviuhkaansa kuin ukkometso soitimella pyrstöään. Pienanterävät hampaat karstasivat Kiialle ylistyssatuja ikenissään ja pilkkoivat naurua somiksi suupaloiksi, joita tyty tuon tuosta huulilleen nauruksi haarukoi.

   Oljan kuhmaja jupinat eivät villaisella painaneet. Ivaremakka hiersi hänen korviaan yhä, altaanpenkan loukkaus naarmi veren ohimoille ja kihisi kipsikynsien alla marraskeden lailla. Tilattu tee väljähti maljassaan kuin Tiitun kusi emalipotassa, kun Olja raateli kuhertelijoita ripsillään.

   - Teillekö mennään vai meille, Kiia penäsi vokottelijaltaan taivutellen hymyä rautalangaksi poskilleen ja lyhdyt sammuivat silmissä.

   Olja heitti teensä kesken ja latasi kinkunkankean rankansa heidän ohitseen heiluriovien kohdunsuulle. Routa kirveli iholla ja rinnan sisällä, kun hän syntyi ulos hallavaan iltaan, se kutoi hiusten vedet ja silmien hataraan riitteeseen. Itku juoksettui pakkasessa kokkareiksi ripsiin ja kohmeisen nuoskan tiu'ut räiskyivät rikki tytön tien alla.

[Alkuluku][Tietokirjat][*Esikoiset*][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]