Muualla Verkkoliitteessä:
Minä ja Morrison -kirjan arvio (31.10.1999)
Kata Kärkkäisen haastattelu (31.10.1999)

Vihaan ihmisiä jotka eivät osaa tehdä päätöksiä. Enkä ainoastaan vihaa, vaan suorastaan halveksin niitä, jotka tekevät päätöksiä, mutta eivät kuitenkaan kykene pitämään niistä kiinni. Juuri sellainen itse olen. Biologian oppikirjan mukaan kuulun selkäjänteisten eläinten ryhmään nimeltä selkärankaiset, mutta henkinen selkäranka ei taida olla itsestään selvä ominaisuus Vertebrataluokituksessa. Osaan nimittäin kyllä päättää niin perkeleesti, mutta vielä etevämmin hallitsen päätösten pyörtämisen jalon taidon. Ja uskokaa pois, sellaisessa sahaamisessa menee usko itseen. Ja kun sen menettää, niin mitä jää jäljelle? Ainakin helvetillinen itseinho ja vitutus. Sellaisessa vitutuksessa sitä sitten päättää, että seuraava päätös taatusti pitää. Mutta kuka sitä enää uskoo? En minä ainakaan.

   Akin kanssa päädyin tilanteeseen, jossa jouduin kyseenalaistamaan lähes kaiken mitä siihen mennessä olin elämästä ehtinyt oivaltaa.

   Tiesin että minun oli tehtävä merkittävä päätös, ja myös pysyttävä siinä. Tällä kertaa ainut ongelma ei kuitenkaan ollut päätöksen pitävyys. En nimittäin enää lainkaan kyennyt arvioimaan, mikä päätös oli oikea ja mikä väärä. Niinpä päätin jälleen kerran polttaa reilusti yhden jointin ja tehdä niin kuin Scarlet O'Hara ja siirtää pohdinnan huomiseen. Päätös se oli sekin, ja taatusti piti.

   Täydellisessä ajan- ja paikantajun katoamisessa on jotain äärimmäisen lohduttavaa. Nuorempana se tuntui pelottavalta. Kun vedin elämäni ensimmäiset kännit ja tajusin, että tietoisuus ympäristöstä ja itsestä sumentuu, jouduin lähes paniikkiin. Huidoin ja hamusin käsilläni ilmaa kuin sokea yrittäessäni tarrata kiinni otteesta karanneeseen todellisuuteen.

   Myöhemmällä iällä olen täysin tietoisesti sekoittanut tietoisuuttani. Hukuttanut todellisuuden viinaan tai polttanut piipussa savuna ilmaan.

   - Lapsena kaikki oli niin konkreettista, lausuin pimeässä huoneessa jonka maantieteellisestä sijainnista minulla ei ollut aavistustakaan. Tuskin olin kuitenkaan kovin kauas Helsingistä sinkoutunut. Valitettavasti. - Hetkessä eläminen oli niin itsestään selvää. Vaikka tietysti joskus unohtui haaveilemaan, sanoin, otin huikan olutpullosta ja jatkoin, - haaveileminen oli lapsena jotenkin oikeutetumpaa. Jos aikuinen ihminen vain haaveilee, niin se on täysi luuseri joka ei ole saanut elämässään mitään aikaan.

   - Mistä sä lapsena haaveilit? kuulin Akin kysyvän vaikka en nähnytkään häntä missään.

   Yritin miettiä minkä näköinen Aki oli. Hämärässä ravintolassa mies oli näyttänyt hyvältä. Tosin sankka savuverho toimii aina petollisena filtterinä. Samaa kikkaa valokuvaajatkin käyttävät: utuisia kalvoja ja pehmeitä valoja. Karmeinkin kraatterinaama näyttää suodatettuna siloiselta. Vaikka itse olin kyllä sitä mieltä että käyttämällä mahdollisimman kovaa valoa ja valaisemalla puhki saa aikaan parhaan lopputuloksen. Minusta oli kerran otettu sellainen kuva ja näytin siinä hiton hyvältä. Ehkä siksi että lapsellisen pieneksi jääneestä nöpönenästäni ei näkynyt muuta kuin sieraimet. Se on ainoa kuva missä näytin aidosti naiselta "Isin pupos", isä aina nauroi ja selitti että naamani oli kuin kasa taikinaa johon oli nipistetty nenä.

   Muutoin inhosin valokuvia. En edes omistanut kameraa, ja jos joku otti kuvia, joko peitin kasvoni tai pakenin paikalta. Ihmiset selailivat haikeina valokuva-albumeitaan ja elivät menneessä. Peruuttivat perä edellä tulevaisuuteen. Mutta minä tahdoin uskoa että parhaat otokset olivat vielä edessäpäin.

   - Mitä sä kysyitkään?

   - Et mistä sä haaveilit tenavana?

   - En mä tiedä. Mistä sitä nyt pikkutytöt haaveilee? Mammuttimaisen massiivisesta menestyksestä ja perkeleen hyvännäköisestä miehestä joka jumaloi koko loppuelämän. Seisoo rinnalla - tai ehkä lievästi takaviistossa - eikä ikinä jätä.

   Nauroin heti perään ironisesti yrittäen mitätöidä suustani päässeen lapsellisen totuuden ja päätin skarpata.

   - Vieläks sä haaveilet samoista asioista? Aki jatkoi kiusalliseksi käyneestä aiheesta.

   - Vaikka haaveilisinkin niin en ainakaan tunnusta.

   Ja taas minä menin ja paljastin jotain itsestäni. Olin parantumaton. Skarppaaminen tarkoitti skarppaamista.

   Iskin kyynärpääni pöytään ja tungin naamani lähemmäs edessä käryävää kynttilää. Se tuprutti ilmaan mustaa savua. Tilanteesta olisi saanut johonkin elokuvaan huonon kohtauksen. Kaikki kliseet olivat kohdallaan: mies ja nainen tutustumassa toisiinsa hämyisessä alkukesän yössä, pöydällä lepattaa steariinia valuva kynttilä ja nainen tunnustaa syvimpiä tuntojaan. Jotta naurettava kohtaus olisi ollut täydellinen, tartuin pöydällä kuultavaan, valkoiseen paperiarkkiin ja ryhdyin kärventämään sen pintaa kynttilän liekissä. Tässä elokuvassa täytyi olla taiteellisuutta ja herkkyyttä, epämääräisesti tulkittavia, alitajuisiin mielleyhtymiin johtavia tekijöitä, päätin ja annoin tulen piirtää paperiin surrealistisia kuvioita.

   Aki oli hivuttautunut taakseni seisomaan. Hän tunki käärimänsä marisätkän hampaisiini ja kumartui näykkäilemään niskasta. Otin nautiskellen hatsit, kallistin päätäni sivulle ja toivoin että Aki olisi purrut koko kaulajänteen poikki. Ja niin hän melkein tekikin. Akin otteissa oli jotain uskomattoman varmaa, vaativaa, armotonta ja miehekkään päämäärätietoista. Hän ei kysellyt turhia vaan pani toimeksi. Työnsi kielensä himokkaasti korvaani ja ryhtyi avaamaan housujeni vetoketjua.

   - Sä olet ihana. Mä haluun panna sua, Aki sanoi, ja yllättäen minä muutuin teini-ikäiseksi.

   - Saisinko mä vielä yhden bissen? kysyin yrittäen pelata aikaa.

   Aki kierähti hajareisin syliini istumaan ja tarkkaili reaktioitani hämmästellen mutta peittelemättömän ihastuneesti.

   - Oletsä ujo? Aki kysyi.

   - Älä kiusaa.

   - Ihan totta. Oletsä?

   - En mä tiedä.

   - Se on söpöä.

   - Niin varmaan.

   - Ja kiihottavaa.

   - Ehkä sun mielestä.

   - Eiks se kiihota sua?

   - Se että mä olen ujo vai?

   - Se jos mä teen sulle asioita jotka nolostuttaa. Sä et nolostuisi jos sä et olisi ujo. Siinä on se juttu.

   - Jaa, sanoin kun en muutakaan keksinyt.

   Aki oli osunut naulan kantaan ja sai minut kainostelemaan entistäkin enemmän. Ja kiihottumaan niin että kuumotus sai kämmenet hikoamaan ja posket hehkumaan.

   - Niin, se bisse, Aki muisti ja meni jääkaapille. - Mä olen vähän miettiny et vois duunata oman kasvihuoneen. Kunnon yrttejä on välillä heikosti saatavilla.

   Hymähdin ja jatkoin puuhastelua kynttilän ja paperiarkin parissa saamatta ajatuksiani irti niistä nolostuttavista asioista joita Akilla mahdollisesti oli mielessä. Paperin kulma syttyi tuleen ja puhalsin sen sammuksiin. Palaneen paperin hajuun sisältyi kasapäin tuttuja aistimuksia, muistoja lapsuuden välittömyydestä ja turvallisuudentunteesta. Isä sytyttämässä tulta saunan kiukaan pesään. Yhdessäoloa. Saunamakkaraa. Tavallisia asioita. Ja kuitenkaan tavalliset asiat eivät nykyään riittäneet alkuunkaan.

   - Mitä sulle tästä tulee mieleen? kysyin ja siirsin mustunutta paperiarkkia lähemmäs kynttilänvaloa.

   - Tosta kuviosta vai? Aki kummasteli ja tuli uudestaan taakseni.

   Miettiessään vastausta Aki pyöritti kylmää olutpulloa pitkin niskaani ja alas kesätopin paljastamaa, ruskettunutta selkää.

   - Heitä jotain, ihan spontaanisti, rohkaisin.

   Aki katsoi nauhamaisia, utuisten ympyröiden muodostamia koukeroita pohtivasti.

   - Moottoripyörän ketjut.

   - Akin äänensävystä oli tulkittavissa omaperäisen oivalluksen aiheuttamaa ylpeyttä. - Mitä siinä sun mielestä on? Aki innostui.

    - Negatiivi sinisenmustalla sametilla lojuvasta helminauhasta. Kelaa että jokaisen helmen kehittyminen simpukan tai jonkin kotelon kuoren alla on vaatinut kymmeniä vuosia. Meidän elämä on keskimäärin yhden helmen syntymisen mittainen. Ei tunnu kovin pitkältä.

   - Joo, ei niin, Aki sanoi jotain sanoakseen, laski olutpullon pöydälle ja tarrasi molemmin käsin kiinni rinnoistani. Akia ei selvästikään kiinnostanut jatkaa pohdiskelua elämän helminauhoista eikä mistään muustakaan. Poltettu ruoho vähensi estoja ja olihan himokas akti paljon houkuttelevampi vaihtoehto kuin latistunut, säälittävyyden puolelle heilahteleva känninen analyysi elämästä ja sen kyseenalaisesta tarkoituksesta. Sitä paitsi laskuhumalassa analyysit päätyivät yleensä kohdallani itkuiseen tuhertamiseen.

   Aki työntyi sisääni ensin siinä pöydällä, sen jälkeen sängyssä ja viimeisen kerran suihkussa. En tiedä mitä lajiketta Aki oli sätkään laittanut, mutta hetkessä ujous oli vaihtunut kiimaksi ja olisin halunnut jatkaa rakastelua loputtomiin. En ollut koskaan ollut sängyssä yhtä estoton ja latautunut. Vielä vähemmän pöydällä tai suihkussa. Jokin Akin tyylissä ja asenteessa teki villiksi. Ehkä se, että kaikki mitä hän teki ja sanoi, paljasti sen miten paljon hän minua halusi ja miten seksikäs hänen mielestään olin. Olin kuullut monen miehen huutavan ja vaikertavan helpotuksesta. Aki teki saman nautinnosta. Siinä oli vissi ero.

[Alkuluku][Tietokirjat][*Esikoiset*][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]