ISBN: 951-1-15116-9, OTAVA 1997. Sivut 5-23.

Muualla Verkkoliitteessä:
Tapaus pyöräilijä -kirjan arvio (7.11.1997)
Vesa Häyrisen haastattelu (7.11.1997)

1

Kipu, se lävistää Lauran ruumiin jalkaterästä päälaelle kuin valkohehkuinen salama, saa hänet horjahtamaan ja tarraamaan valkoisin sormin kiinni tuolin selkänojasta.

   Laura siirsi koko painonsa vasemmalle jalalleen. Hän hengitti hitaasti ja syvään ennen kuin otti varovaisen askeleen kohti ovea. Huokasi helpottuneena, kun tunsi ettei klonkannut oikean jalan lihakset kireinä. Reiden tykytys olijo melkein kadonnut.

   Laura tiesi, että oli ollut huolimaton, istunut liian kauan paikallansa. Että häntä oli muistutettu siitä, kuka hän oli ja miten hänen tulisi elää.

   Nainen, jonka hunajanvaaleat hiukset valuivat olkapäille pehmeinä putouksina, seisoi oven edessä ja hymyili hermostuneena. Hän ei tiennyt kumpaa olisi katsonut; Lauraa vai ovea sulkevaa sihteeriä.

   Laura ojensi kätensä naiselle.

   - Hei, hei, Marja! hän sanoi teennäisen iloisesti.

   - Hei, nainen vastasi jännityksen ohentamalla äänellä. Puristi lyhyesti ja hermostuneesti Lauran kättäja vetäytyi sitten askeleen taaksepäin. Pienet ylöstuupatut rinnat nousivat ja laskivat pinkin jakun ja samanvärisen silkkipaidan alla. Sitä väriä oli naisen kengistä aina huolellisesti rajattuihin huuliin. Ainoastaan käsilaukku, jota nainen piteli molemmin käsin vasten vyötäröään, oli mustaa kiiltonahkaa.

   - Käydäänkö istumaan, Laura sanoi ja viittasi kädellään sohvaryhmää, jonne hän aina vei naisasiakkaansa.

   Nainen vilkaisi epäröivästi turkoosinvihreää sohvaryhmää.

   - Niin mitä mä halusin, hän sanoi epävarmasti. Arvioi silmillään Lauraa. - Niin mä halusin tavata yksityisetsivän.

   - Olen etsiviemme päällikkö, Laura sanoi rauhallisesti hymyillen. - Itseasiassa vastaan yrityksemme koko etsivätoiminnastaja lisäksi muista yksityisten ihmisten ja kotien turvapalveluista.

   Nainen punastui.

   - Anteeks. Mä vaan odotin näkeväni miehen. Tai siis miesetsivän.

   - Meillä on tietenkin myös miesetsiviä. Muttajos ensin istuutuisimme niin voisin sitten arvioida, minkälaisia palveluita sinä tarvitset. Ole ystävällinen... Vaikka sinne sohvalle.

   Laura haki työpöydältään keltaisen valvontakansion ja firman esitteen. Valvontakansion sisällä oli vain tyhjiä valkoisia arkkeja. Sen päällä oli hänen sihteerinsä antama pieni keltainen tarralappu, jossa oli naisen nimi ja milloin nainen tulisi tapaamaan häntä. Laura nykäisi lapun irti, taittoi sen ja laittoi housuntaskuun.

   Laura istui naista vastapäätä olevaan nojatuoliin ja laski firman neliväriesitteen pienelle lasikantiselle sohvapöydälle, joka oli heidän välissään. Veti sitten kansion syliinsä ja avasi sen reisiään vasten niin että nainen ei nähnyt sen sisältöä.

   Laura oli hetken lukevinaan kansiota, nosti sitten katseensa ja katsoi naista silmiin. Se oli hänen kikkansa, olla tietävinään asiakkaasta enemmän kuin tiesi.

   Nainen vastasi hänen katseeseensa epävarmalla hymyllä, joka paljasti tasaiset ja kiiltävän valkoiset hampaat. Häntä jännitti. Laura arvioi naisen iältään alle kolmekymppiseksi, mutta ei kuitenkaan enää paljon alle. Sormuksista hän näki, että nainen oli naimisissa, ja varakas. Tai ainakin naisen aviomies oli.

   - Ymmärsin yhteydenotostasi, Laura aloitti. - Että tarvitset etsiväpalveluja. Mutta voinko ensi pyytää sinua kertomaan, miten sinä löysit meidät.

   Naisen ylävartalo kallistui pöydän yli Lauraa kohti. Pienistä siroluisista kasvoista loisti hämmennys.

   - Tarkoitan, Laura auttoi naista. - Miksi päädyit juuri meidän yritykseemme? Meitä vain aina kiinnostaa, miten asiakkaamme löytävät luoksemme.

   - Puhelinluettelosta, nainen sanoi kuin ei olisi varma. - Joo. Mä katoin keltaisilta sivuilta. Siinä oli sellanen..., naisen käsi piirsi kuvioita ilmaan. - Mainos. Sellanen salapoliisi. Hattu päässään. Piirros.

   - Niin, se on meidän mainoksemme, Laura sanoi nyökytellen. Hymyili naiselle ja piirsi samalla kansioonsa pienen pitkäkorvaisen pupun kuvan; ei kovin fiksun näköisen.

   Laura työnsi firman esitteen pöydän yli. Nainen huomasi hänen kätensä kolme viiltoarpea, jotka menivät kämmenselän ja sormien yli rusketusta vaaleampina juovina, ja katsoi niitä uteliaina.

   Laura veti kätensä hitaasti ja rauhallisesti takaisin ja piilotti sen kansion alle syliinsä.

   - Ennen kuin menemme sinun asiaasi, Laura aloitti rutiininomaisen myyntipuheensa. - Jos voin lyhyesti esitellä sinulle meidän yksityisille ihmisille ja kodeille tarkoitettuja palveluitamme. Tässä esitteessä on kuvattu mitä kaikkea me voimme tarjota. Emme ainoastaan ole Suomen suurin etsivätoimisto, vaan me pystymme tarjoamaan kaikkia yksilön tai kodin suojaus- ja vartiointipalveluita. Aina elektronisista järjestelmistä klassiseen henkivartijatoimintaan. Me teemme myös kotien turvallisuusarviointeja. Eräänlaisia turvallisuuskatselmuksia, joissa arvioidaan kaikki kodin turvallisnusriskit. Ei ainoastaan ulkoa tulevat. Eli pyritään tavallaan onnettomuuksien ennaltaehkäisyyn. Me voimme järjestää myös koulutusta esimerkiksi siitä, miten juuri sinun kotonasi, Marja, tulee toimia tulipalon sattuessa tai muissa ikävissä tapauksissa. Onko teillä lapsia?

   Nainen ravisti rajusti päätään. Laura luuli puheillaan pelästyttäneensä hänet.

   - Eikö?... Vielä voin lisätä, että kaikki vakuutusyhtiöt antavat alennuksia kotivakuutuksistaan, jos hankkii kotiinsa lisäsuojausta. Eli pitemmän päälle se on selvää säästöä... Voit ottaa sen esitteen mukaasi,jos haluat kotona tutustua tarkemmin meidän tarjoamiin palveluksiin.

   Nainen vetäytyi säihkähtäneenä kauemmaksi.

   - En mä voi! Mä tarkotan, että mun mies hoitaa meillä nää... asiat.

   - Ei se mitään, Laura sanoi kadottamatta teennäistä hymyään. - Kiitos kuitenkin kun kuuntelit.

   Laura avasi taas valvontakansion ja kirjoitti pupun viereen: mies vieraissa ja perään ison koristeellisen kysymysmerkin.

   - Niin... Marja, Laura sanoi nostaen katseensa ylös kansiosta. Hymyili naiselle. - Jos nyt kertoisit minkälaisesta asiasta on kyse niin katsotnan, miten voimme ratkaista sen.

   Nainen punastui kuin pitäisi sisällään jotain salaisuutta, joka oli samalla sekä miellyttävä että kielletty. Laura ympyröi koristeellisen kysymysmerkkinsä, mutta ei vielä vetänyt kirjoittamaansa yli, vaikka epäili, että kysymys ei ollut uskottomasta aviomiehestä. Että naisella olisi hänelle jonkin muu toimeksianto.

   - Kaikki keskustelumme ovat tietenkin täysin luottamuksellisia, Laura rohkaisi. - Jos en muistanut sitä sinulle sanoa. Ja kaikki asiakkaamme ongelmat otamme yhtä vakavasti.

   Kolmiosainen kultainen rannerengas helisi naisen ranteessa kun hänen kätensä nousi pyyhkäisemään tasaiseksi leikattua paksua otsatukkaa.

    - Joo..., nainen aloitti. Mutta siihen se sitten jäi.

   Laura näki harmikseen, että nainen tarvitsisi avautuakseen aikaa ja hänen apuaan.

   - Me saamme monenlaisia toimeksiantoja, Laura aloitti. - Yksi mikä yhdistää asiakkaitamme on huoli. Huoli läheisistä. Huoli perheestä. Ja myös huoli itsestä. Näenkö minä olemattomia? Kuvittelenko minä? Vai onko meidän avioliitossamme jotain vialla? Ja sellaiset epäilyt ovat meille naisille vaikeita. Voisin kertoa sinulle surullisia tarinoita, jos minua ei sitoisi vaitiolovelvollisuus, Laura sanoi painottaen viimeistä sanaa. Ryhtyi johdattelemaan naista yli sallitun ja luvattoman rajan. - Mutta yhteistä heille kaikille on ollut, että kun he ovat rohkaistuneet ja uskaltaneet kertoa minulle tuskaisista epäilyksistään, joiden kanssa he ovat eläneet yksin. Ja ovat sitten kuulleet minulta, että he eivät ole yksin. Että muutkin ovat olleet vastaavanlaisessa asemassa. Niin se jo helpottaa. Ja sitten kun he vielä näkevät, että me otamme heidän huolensa vakavasti ja autamme heitä, Laura sanoi pehmeästi ja kumartui pöydän ylijännittyneenä istuvan naisen puoleen. - Ja kun olemme toimeksiantomme tehneet. Ja oli sen lopputulos mikä hyvänsä. He sanovat aina minulle, että hyvä että asia tuli selvitettyä, Laura. Nyt tiedän, missä olen. Ja se on meidän tehtävämme, Marja. Tavallaan poistaa sinun epäilyksesi ja tuoda niiden tilalle tietoa niin että sinä pystyt sitten itse päättämään. Mikä on naisena tietenkin myös oikeutesi.

   Se ei ollut hänen paras esityksensä, mutta ajoi ilmeisesti asiansa, koska nainen nyökytteli innokkaana.

   - Jos saan kysyä, Laura sanoi. - Liittyykö asiasi jotenkin sinun mieheesi?

   Naisen siniset silmät levisivät.

    - Ei, ei! Ei se liity mitenkään mun mieheeni, hän sanoi ravistaen säikähtäneenä päätään. - Jos se tietäis, että mä olen täällä, se suuttuis ihan hirveesti!

   Laura alkoi nähdä pinkkiä.

   - Voitko ystävällisesti kertoa, minkälaisesta toimeksiannosta olisi kyse? Laura kysyi suoraan. Pehmitteli sanomaansa muka aurinkoisella hymyllä. - Onko kysymys jonkinlaisesta tutkimustehtävästä?

   - Tutkimustehtävastä, nainen sanoi kuin olisi oppinut uuden sanan.

   - Ja kenestä olisi kyse? Kyseessä lienee henkilö?

   Nainen naurahti hermostuneena. Pyyhkäisi hiuksiaan ja kilisteli rannerengastaan.

   - Tää on vähän hassujuttu!

   - Me olemme tottuneet suorittamaan mitä erilaisempia toimeksiantoja.

   - Niin tietysti, nainen sanoi vähän loukkaantuneena.

   - Joista jokainen on meille tietysti yhtä tärkeä, Laura lisäsi liukkaasti.

   - Tää on vähän erikoinen toimeksianto, nainen sanoi omaksuen Lauran terminologian. - Kysymys on miehestä.

   - Joka ei ole aviomiehesi?

   Nainen nauroi ja kilisi.

   - Eioo!

   - Ja tämä henkilö on siis...

   - Tätä on vähän vaikee selittää, nainen sanoi. - Ehkä mun pitäis aloittaa alusta.

   - Ole hyvä, Laura sanoi ystävällisesti hymyillen, vaikka arvasi kyllästyneenä kuulevansa ennalta harjoitellun tarinan.

   - Pari kuukautta sitten meidän naapuriin muutti asumaan yks mies. Se siis osti sen.

   - Ja te asutte missä?

   Nainen sanoi osoitteensa hitaasti painottaen kallista kaupunginosaa. Laura kirjoitti sen paperiinsa pupun alapuolelle. Pupulla oli jo suuri sankaiset silmälasit, vekkihame, käsiveska ja suussa yksi hiton iso piippu.

   - Se on siis paritalo, nainen täsmensi tärkeänä. - Oma paritalotontti siis. Me asutaan A-talossa ja tää mies muutti siihen meidän viereen beehen.

   - Ja tämän miehen nimi on? Oletan että olet tullut tämän miehen takia?

   - Joo, nainen sanoi innostuen. - Sen nimi on Merenmaa. Karri. Karri Merenmaa.

    Laura kirjoitti miehen nimen paperiinsa, ja miehen sukunimen perään sulkuihin: kohde. Lisäsi vielä nuolen osoittamaan naisen antamaa osoitetta ja alleviivattua b-kirjainta.

   - Mitä tarkkaanottaen haluat meidän tekevän tämän... Karri Merenmaan suhteen?

   Nainen liikahti hermostuneesti. Nyt oli tultu vaikeaan kohtaan. Nainen silmät arvioivat toistamiseen Lauraa. Voisiko tähän naiseen luottaa? Voisiko tälle naiselle uskoutua?

   Laura vastasi naisen katseeseen rauhallisesti hymyillen, ja katsoi miten halu uskoutua sai naisesta lopulta voiton.

   - Se on niin salaperäinen! Hän kiljaisi saaden Lauran säpsähtämään. Nyt ei naista enää pidätellyt mikään. - Se on asunu siinä jo monta kuukautta, enkä mä eikä kukaan muukaan tiedä siitä mitään. Se pysyttelee ihan omissa oloissa. Mä olen esimerkiksi yrittäny saada. Tarkoitan yhteyttä siihen kun ollaan ihan sattumalta kohdattu siinä pihalla. Mutta se sanoo mulle vaan päivää!

   - Haluaisit siis tietää enemmän hänestä?

   - Joo!

   - Onko siihen jokin erityinen syy? Laura kysyi. Hiillosti piruuttaan naista, sillä tämän motiiveista ei ollut mitään epäselvyyttä.

   - Mä olen vaan niinkun kiinnostunut hänestä, nainen sanoi muka välinpitämättömästi. - Siis onhan se sentään meidän naapuri. Kyllä naapurista tavallaan siis pitäis tietää enemmän.

   - Mutta onko hänessä jotain erityistä aluetta, jota haluaisit meidän kartoittavan? ...Hänen nykyinen elämäntilanteensa? Hänen menneisyytensä?

   - Ei... Tai mä haluaisin vaan tietää siitä enemmän. Miksi se ei niinkun laske lähelleen? Eristaytyy silleen. Että liittyyks siihen jokin salaisuus?

   - Salaisuus?

   Nainen nauroi ja punastui taas.

   - Tää on hassuu! Kato, mä luin viime viikolla yhdesta lehdestä yhden kertomuksen, nainen sanoi ja siirtyi istumaan sohvan reunalle ja ryhtyi puhumaan melkein nopeammin kun Laura pystyi kuuntelemaan. - Siinä oli yks pitkä ja tumma mies. Niinkun tää mies. Se oli miljonääri. Siis sellanen rikas. Sillä oli vaimo ja kaks tyttöä. Sitten kerran ne oli kaikki purjehtimassa. Karibialla. Tai mikä se on? Ja sitten tuli hirvee myrsky. Ihan hirvee. Joku hurrikaani. Tai semmonen. No, kuitenkin. Sen miehen vaimo ja lapset. Ne putos veneestä kun se kaatu. Plumpsis! Ja ne sillälailla hukku. Sinne mereen mihin ne putos. Kaikki. Tai ei se mies. Se mies jäi niinkun henkiin. Sitten se mies niinkun eristäyty ihan muista ihmistä. Maalasi vain niitä taulujaja kuunteli sitä musiikkii. Mä en muista sitä nimee. Se mies oli vaan sellanen hirveän surullinen. Mutta sitten se tapasi yhden lääkärin. Ja tämä nainen,joka oli se lääkäri, avasi sen miehen sydämen. Ei sillälailla oikeasti leikannu. Se mies oli ihan terveja lihaksikas. Vaan niinkun sillälailla, että se mies uskalsi taas niinkun elää ja rakastuu. Tähän naiseen tietenkin, joka oli sen miehen avannu. Se mies ajoi partansakin vekka kun taas rakastu. Se olikin paremman näköinen ilman partaa, nainen sanoi päättäen kertomuksensa yleiseen kilinään. Hengitti lyhyin nopein vedoin kuin olisi pinkonut satasen alle kymmenen sekunnin.

   Laura puri kieltään.

   - Niin... Sellastakin voi sattua. Itse en ole ihan semmoiseen törmännyt.

   - Niin en mäkään usko, että tällä miehellä olisi kanssa vene niinkun kaatunu Karibialla ja sillälailla. Ei sillä ainakaan ole partaa.

   - Niin, Laura sanoi. Yskäisi muka kämmeneensä.

   Laura katsoi hermostuneena odottavaa naista, jonka suuriksi levähtäneet silmät seurasivat hänen jokaista liikettään. Hän tiesi, että pupu-naisen toimeksianto olisi firman etiikan rajamailla. Että hänen ei ehkä tulisi ottaa sitä toimeksiantoa. Mutta nyt oli yhä lama ja jokainen markka oli tärkeä. Ja olisihan se ainakin piristystä niiden tavanomaisten paskajuttujen keskellä, joita hän joka päivä tonki.

   Laura hymyili naiselle.

   - Emmeköhän me, Marja, saa hänen salaisuutensa selville, Laura sanoi.

   - Joo! Nainen kiljaisi helpottuneena.

   - Onko vielä jotakin jota haluaisit kertoa? Tarkoitan, Laura lisäsi nopeasti kun nainen jo avasi suutansa. - Tiedätkö mitään hänen päivärutiineistaan? Se helpottaisi meitä. Pääsisimme heti alkuun.

   - En... Oikeastaan, nainen sanoi ja näytti miettivän ankarasti. Nosti sitten katseensa iloisena. - Se ajaa paljon fillarilla. Sellasella käyräsarvisella, missä ei ole lokasuojia. Ei sellanen maastopyörä, vaan semmonen toinen, nainen sanoi piirrellen toisella kädellään sekavia kuvioita ilmaan.

   Laura nyökytteli. Harrastaa maantiepyöräilyä, hän kirjoitti.

   - Voitko kertoa jotain hänen ulkonäöstään, Laura kysyi tietäen että nainen voisi.

   Nainen punastui.

   - Se on sellanen pitkä ja tumma. Ei mikään hirveän lihaksikas. Enemmän hoikka.

   - Pitkä?

   - Niin.

   - Entä ikä? Ihan arvio.

   - Se on alle neljäkymppinen. Ei varmaan yli.

   - Tiedätkö keitä muita asuu talossa?

   - Mähän sanoin, että se elää yksin, nainen sanoi kuin syyttäen Lauraa tarkkaavaisuuden puutteesta.

   - Aivan, Laura sanoi rauhallisesti. - Mutta onko hänellä kodinhoitajaa? Talonmiestä?

   Nainen siveli hyvinhoidetulla pinkillä peukalonkynnelläan samanväristä torröttävää alahuultaan.

   - Ei, nainen vastasi. - Tai siis siellä käy kyllä siivooja. Se sama siivooja joka käy myös meillä. Vaikka ei siellä ole mitään siivottavaa.

   - Miksi?

   - Siellä on ihan tyhjää. Ei sillä ole muuta kuin sänky yhdessä yläkerran huoneessa, nainen sanoi punastuen.

   - Olet ilmeisesti kysynyt tältä siivoojalta. Annatko hänen nimensä? Ja puhelinnumeron, jos sinulla on.

   Nainen kaivoi tohinan saattelemana keltaisen pienen muistikirjansa käsilaukustaan.

   - Mutta ei se tiedä siitä miehestä enempää, nainen sanoi innoissaan. - Irja sanoi niin. Siis se siivoja. Se ei kuulemma puhu paljon mitään. Musta taas Irja ite puhuu ihan liikaa. Sellasta mie ja sie. Mutta se siivoo aika hyvin. Ja sitten se on aika halpa. Niitä ei kuule ole niin helppo löytää.

   Nainen sanoi siivoojan nimen ja puhelinnumeron, jotka Laura kirjoitti muistiin.

   - Luulen että tämä riittää. Jos sinulla ei ole vielä lisättävää? Laura kysyi toiveikkaasti. Hän ei enää jaksanut jatkaa tätä sekavaa haastattelua, johon oli jo tuhrautunut yli puoli tuntia.

   Nainen pudisti tarmokkaasti päätään.

   - Siinä tapauksessa me otamme sinun toimeksiantosi hoitaaksemme.

   - Kiva! Nainen kiljaisi helpottuneena.

   - Nyt meidän täytyisi vielä tehdä sopimus ja sopia laskutuksesta.

   - Ai.

   Laura laski mielessään mitä voisi veloittaa. Juttu sinänsä olisi yksinkertainen, vaatisi vain muutaman valokuvan ja pari yhteydenottoa eri rekistereihin ja sitten tietojen kokoamisen yksien kansien väliin. Kevyt taustaprofilointi riittäisi; Karibialla ei tarvitsisi käydä, Laura ajatteli hymyillen. Nainen vastasi hänen hymyynsä.

   Laura selitti ensin naiselle, miten firma toimi. Että firmassa työskenneltiin ryhmissä. Että heillä oli tutkijoitaja valokuvaajiaja niin edelleen. Laura itse valvoisi toimeksiantoaja vain hän tuntisi naisen henkilöllisyyden. Muille kerrottaisiin vain kohde.

   Laura kysyi lopuksi, oliko nainen ymmärtänyt. Kun nainen oli nyökännyt, Laura esitti kustannusarvionsa, joka oli laskettu riittävan yläkanttiin.

   Nainen näytti iloisesti yllättyneeltä, mikä harmitti Lauraa, koska han oli arvioinut naisen maksukyvyn liian alas. Lopulliseen laskuun olisi lisättävä kuluja.

   He nousivat ylös ja Laura ohjasi naisen takaisin odotushuoneen puolelle. Jännitys oli purkautunut ja se näkyi naisen kävelyssä, joka oli lyhyen ja kireän hameen pehmeän seksikästä keinuntaa, joka ei jättäisi yhtään miestä kylmäksi. Paitsi sen yhden, jonka takia hän oli tullut, Laura ajatteli vahingoniloisena.

   Nainen allekirjoitti Lauran sihteerin kirjoittaman ja tulostaman sopimuksen.

   - Voimmeko olla sinuun puhelimitse yhteydessä? Laura kysyi.

   Nainen säikähti.

   - Ei, hän sanoi kilinän keskeltä. - Ei ainakaan iltaisin.

   - Entä päivisin?

   Nainen rauhoittui.

   - Ehkä päivisin. Jos sä soitat, eikä kukaan muu.

   - Ilman muuta. Vain minä tiedän sinut. Mehän voisimme, Marja, sopia esimerkiksi koodista.

   - Mistä? Nainen kysyi jännittyneenä.

   - Sellaisesta salaisesta koodista, jonka vain me kaksi tiedämme. Jos joku muu vastaa teillä, voisin sanoa, että Laura soittaa vaikka... verhokankaista. Siitä tietäisit soittaa minulle, jos et ole kotona.

   Nainen oli heti innolla mukana.

   - Jos joku muu vastais puhelimeen, sanotaan vaikka mun mieheni, niin se ei tietäis yhtään mitään mistä olisi kysymys?

   - Niin.

   - Sitten sä voit soittaa mulle koska tahansa, nainen sanoi tärkeänä.

   Laura ojensi kätensä, johon nainen tarttui hikisen lämpimällä kädellään kuin hätääntyneenä.

   - Hei, hei, Marja, Laura sanoi. - Ja kiitos kun käännyit yrityksemme puoleen.

   - Mitähän me löydetään sen menneisyydestä! Nainen kikatti. Muisti sitten Lauran sihteerin, ja sulki töröhuulensa ja punastui.

   Nainen käveli kireässä hameessaan lyhyin pyrähtelevin askelin kerroksen ovelle. Pysähtyi kaivamaan kasilaukustaan aurinkolasit. Hän halusi olla in cognito, Laura ajatteli huvittuneena, Mata Hari. Vielä viimeiset kilinät ja kopisevat askeleet ja nainen oli mennyt. Jäljellä oli vain vain imelän hajuveden tuoksu joka tuntui Laurasta täyttavan koko kerroksen.

   Laura palasi hyväntuulisena huoneeseensa. Hän herätti mikronsa energiansäästöstä, ja klikkasi sisään firman verkkoon. Han avasi uuden kansion, johon haki verkosta uuden toimeksiantajansa tiedot, jotka nainen oli antanut hanen sihteerilleen.

   Antaisiko hän toimeksiannon Pajarille? Se olisi hyvää harjoitusta nuorelle miehelle.

   Laura pyöräytti tuolinsa ikkunaan päin. Elokuinen kirkkaan sininen ja pilvetön taivas pilkotti vastapäisen talon punaisen peltikaton takaa ja aurinko välkehti talon ikkunoissa. Kesän varmasti viimeinen hellejakso oli menossa ja hän istui vain sisällä lukemassa toisten kirjoittamia seurantaraportteja.

   Hän tekisi sen itse!

   Laura potkaisi sammaleenvihreät avokkaat jalastaan. Hän näyttäisi firman jätkille, että pystyisi vielä muuhunkin kuin istumaan työpöytänsä takana. Ainakin selvittamaan tummien ja pitkien miljonäärimiesten salaisuuksia, hän ajatteli hilpeänä. Hieroi ja venytteli jalkaansa, joka sillä hetkellä oli yhtä rento ja iloinen kuin hän.

   Laura kirjoitti hoitaa-kohtaan oman nimensä. Siirsi sitten hiiren tapaus-kohtaan ja kirjoitti harmaaseen palkkiin: pyöräilijä. Se ei ollut millään tavalla romanttinen, vaan sopivan jämäkkä nimi. Sellanen, josta hänen ei tarvitsisi kuulla jätkien vinoilua.

   Ohjelma hyväksyi nimen, ja Laura sulki kansion.

[Alkuluku][Tietokirjat][*Esikoiset*][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]