ISBN: 951-0-24540-2, WSOY 2000. Sivut 116-123.

Muualla Verkkoliitteessä:
Tiikerihain arvio (7.5.2000)
Taija Tuomisen haastattelu

- Mä oon huolissani meistä.

   Aki roikkui taas baaritiskillä. Olin istunut yhteen menoon viikon tietokoneen ääressä ja tutkimukseni oli painokunnossa. Nyt oli loppuiltapäivä, olin juuri tilannut oluen ja aikeissa juoda itseni rauhassa ja systemaattisesti humalaan. Yksin. Ajatella asioita. Unohtaa asioita.

   - Suhdetta pitää hoitaa, mutta sä et suostu ees tapaan mua muulloin kun sulle sattuu sopimaan. Minäkin kaipaan huomiota, Aki jatkoi yksinpuhelua.

   - Sano, voidaanko me vaikuttaa kohtaloomme, hän lisäsi.

   Minä ajattelin, että vedä käteen ja otin lehden, vaikka olin jo aamulla lukenut sen.

   - Kuinka sä täällä oot? Sä teet aina töitä. Sä tapat ittes työllä. Älä vaadi itseltäs niin paljon, Aki vaihtoi puheenaihetta.

   - Joku on sentään oppinu töitä tekemään. Elääkseen. Onks hienoo olla tahallaan kroonisesti työtön mielisairaanhoitaja ja leuhkii sillä? Ooksä sankari kun sä vatkaat kelan ja sossun lappujen kanssa ja illat rämpytät bassoo? Luuletsä olevas joku pikkukaupungin tähti?

   Vilkaisin Akia. Hän oli nolon näköinen.

   - Sä selviät aina kaikesta. Mä en tajua, mutta usko nyt, mä oon huolissani susta. Sä nautit ihmisten heikkouksista. Mä haluan auttaa sua.

   - Auta ittees vaan. Mitä sä nyt haluat? kysyin.

   - Tuu mun kanssa mutsia kattoon.

   Autot pörräsivät läheisellä torilla. Oli iltapäivä ja taivas kaartui vaaleanharmaana. Tuuli heitteli kirjavia lehtiä märkään asfalttiin.

   - Oletko sä Helistä kuullut mitään? Aki kysyi liikennevaloissa.

   - En.

   Äkkiä alkoi nauru työntyä sisältäni. Muistin kuinka äiti oli edellisenä päivänä käynyt. "Saatana kun vesipumpusta hajosi mittari. Piti tulla uutta ostaan", hän manasi tullessaan ja meni vessaan. Oven hän jätti rakoselleen. Hetken kuului suhinaa ja sitten kolisi. Ryntäsin vessaa kohti ja tempaisin oven auki. Äiti seisoi kumarassa keskellä lattiaa housut kintussa ja takapuoli paljaana. Se sojotti suoraan naamaani. Hän tavoitteli vikuroivaa, seinästä seinään pomppivaa suihkua. Lattia lainehti vedestä. "Persettäskö sä peset", ihmettelin.

   "No toi perkele karkas", äiti ilmoitti pää punaisena ja veti märkiä housuja ylös.

   Minun oli ikävä seikkailuja äidin kanssa. Niitä seikkailuja, jolloin mellastimme yhdessä ja teimme mielipuolisia retkiä. Teimme ilkivaltaa ja leikimme kehitysvammaisia.

   - Tuleehan sulta hymyä, Aki tavoitteli kättäni ja rutisti sitä.

   Käännyimme sairaalaan pihaan. Aulasta Aki osti kimpun punaisia neilikoita. Kävelimme yli peilikirkkaaksi vahatun lattian ja nousimme kolmanteen kerrokseen.

   - Oletko sinä Akin tyttöystävä vai muuten vain kaveri?

   - Kaveri vain.

   Aki irrotti katseensa ikkunan takaisista maisemista ja katsoi kysyvästi. Hänen äitinsä yritti hymyillä sängyn pohjalta kalpeilla kasvoillaan. Pään sisällä syöpä levitti rihmastoaan.

   Huono olo velloi lävitseni. Tuli röyhtäys, joka maistui oksennukselle ja hiuksissa lemahti tupakan haju.

   Tuijotin hetken polviani ja suljin silmäni.

   Sairaalan pihassa Aki sytytti tupakan.

   - Mutsilta jää helvetin vahvat särkylääkkeet.

   - Mitä niistä?

   - Mä saan hyvät rahat.

   - Onko vakuutusyhtiö jo maksanut pyörästä?

   - Ei, mutta lähiaikoina. Ne yrittää kaikkensa vetkutella, mutta pakkohan niitten on maksaa. Kytätkin on yrittäny ahdistella. Aki hymyili. - Lähdetäänkö meille?

   Juuri silloin aurinko välähti ja läikkyi parkkipaikalla. Näin valon heijastuvan valkoisen rakennuksen seinistä ja tajusin elämän liu'un kahden tyhjyyden välillä. Sama kuin olisin elokuvakerhossa katsonut valkokangasta.

   - Mä kävelen.

   - Miksi?

   - Mä nyt vaan menen.

   - Mutta miksi? Aki melkein huusi.

   - Ei ole syytä.

   Hän tuijotti lamaantuneena, käsi auton avoimen oven päällä.

   - Ei ainuttakaan syytä, sanoin hitaasti ja näin taivaalla koneen lentävän pohjoiseen, aina Jäämeren viiltävään tuuleen asti.

   Muistin kesäkuun yön valon, jota tuli verhojen läpi, elokuun pimeän ja sairaalan ikuisesti valkeat kiiltävät käytävät. Sen hymyn unessa. Ja minä näin miehen lähelläni. Tunsin miehen lämmön, miehen maun, miehen tuoksun, kokonaisena ja elävänä, mutta minulle tavoittamattomana. Joskus olin hakenut siitä lohtua ja turvaa.

   Olin kerännyt ystävällisiä hymyjä ja lämpimiä sylejä, mutta enää ne eivät helpottaneet, vaan tukahduttivat ja kuristivat kuin liaanit. Kaikista pahinta oli jäädä jonkun viereen yöksi, kun tämä takertui nukkuessaan kiinni hukkuvan tavoin. Osasin nukkua vain yksin.

   Kun olin vielä sairaalassa töissä, Akin kanssa samalla osastolla, istuimme aina kahvihuoneessa, jonka nurkassa rojotti ruukussa valtava enkelinsiipi. Joskus kaipasin sitä uneliaan talviaamun hetkellistä yhteenkuuluvuuden tunnetta kuuman patterin vieressä. Vanhoja sanomalehtiä, löysiä juttuja ja valkoisia työasuja. Mietin kuinka monen mieshoitajan kanssa olin ollut sängyssä. Kuinka viisaita ne olivat yrittäneet puhua ja missä niillä oli lipsahtanut. Silloin Aki vielä halusi opiskella lääkäriksi ja lähteä kolmannen maailman maihin. Lopulta huomasin, että ne kuuluivat vain Akin nousuhumalaan. Enää se ei halunnut mitään. "Äsh!", se tokaisi, se ei kannata taloudellisesti. Kaikista tyytyväisin Aki oli silloin kun hänellä oli päivystävän hoitajan vuoro ja päivystäjän avaimet. Joskus taas Aki selitti tohkeissaan paatoksellista tarinaa, miten hän aikoo kirjoittaa kirjan sellaisen sikiön näkökulmasta, jonka äiti aikoo abortoida sen ja miten se sikiö pelkää. "Täyttä paskaa", vastasin, enkä jaksanut kuunnella sitä pateettisuutta.

   Minä lähdin ja Aki jäi seisomaan auton viereen. Aurinko oli silloin jo poissa.

   Kaupunki muuttui kylmemmäksi ja minä upposin omaan maailmaani, jossa kirjat, kirjaimet ja valkoiset tauot niiden välillä olivat elämäni. En ollut ainoa, joka kirjoitti menettääkseen kasvonsa. Aki tunki postiluukusta kirjeitä, joihin hän kopioi typeriä biisin pätkiä. Murtautui autooni ja jätti sinne golfvirransuolaisia, itkun tuhruisia viestejään. Kerran autoon oli kustu.

   Toisinaan tutkin tykyttäviä kasvavia rintojani peilin edessä. Tunsin, että ne olivat aloittaneet itsenäisen elämän. Laskin sinisiä suonia, jotka erottuivat jokien verkostona. Tutkimaton, valkoinen kohta kartalla muuttui hitaasti suistomaaksi.

   Kävin yhdellä lääkärillä ja sitten toisella. Kyllä, olin ehdoton, ennemmin hirttäisin itseni vaikka lähimpään puhelinpylvääseen. Tämä oli ansa ja minä en aikonut jäädä rautoihin. En ollut edes ensimmäistä kertaa asialla, enkä ymmärtänyt ihmisiä, jotka puhuivat syyllisyydestä, katumuksesta, masennuksesta ja syntymättömien sikiöiden murhasta. Sama kuin olisi nenän niistänyt, aivastanut tai ohimennen oksentanut. Koleana maanantaiaamuna palasin sairaalaan ja myöhemmin heräsin lyhyestä nukutuksesta. Ensimmäisenä tunsin vatsanpohjassa kivun kuin veistä olisi käännelty. Harson lävitse tuijottelin kattoa ja ajattelin vanhaa, kuolemaa tekevää naista. Hän ehti hetken olla isoäiti. Ehkä.

   Iltapäivällä vaihdoin omat vaatteet ylleni ja jätin uuden salaisuuteni arkistoon siirtyvään potilaskertomukseen. Olin äärettömän onnellinen.

   Seuraavalla viikolla Aki odotteli minua kotiovella.

   - Mutsi kuoli.

   Tunsin suunnattoman surun aallon läikähtävän. Ajattelin ikävää ja näin hänen epäsiistin olemuksensa, parransängen leuassa ja tuskan turvonneissa silmissä. Aki oli taas juonut ja hän haisi. En voinut sietää hänen sääliä kerjäävää olemustaan ja surkeaa elämäänsä.

   - Mikset sä vastaa puhelimeen, etkä kirjeisiin? Aki kysyi. - Sano edes kerrankin joku syy.

   Aki myöhästyi kuoleman verran.

   Minä puristin Akia ja katsoin sen kosteiden hiusten ja moottorinpauhun yli kettuja, kuolleita jäniksiä, asfaltin rosoista reunaa, taloja ja puita puiden takana ja ensimmäistä kertaa moneen moneen vuoteen minulle tuli huono omatunto. Muistin, että olin kerran katsonut äitiä silmiin ja nähnyt siellä itseni.

   - Mä olin raskaana.

   - Olit?

   - Niin. Kävin pienessä operaatiossa, vastasin.

   - Miks sä et mulle puhunu. Oliks sun pakko? Mä olisin voinu edes tukee sua. Ei noin voi tehdä, Aki oli kahta surkeamman ja hämmentyneemmän näköinen, mutta näin hänen kasvavan kiukkunsa. Nautin siitä.

   - Mun on pakko mennä. Jutellaan myöhemmin, avasin oven.

   - Lupaathan sä soittaa? Meillä on paljon puhuttavaa, Aki jatkoi.

   Nyökkäsin ja vastasin katseeseen.

   Nousin portaat ylös, menin sisälle ja istuin pöydän taakse. Näin Akin seisovan pitkään pihalla. Näin miten näsäviisaasta mielisairaanhoitajasta oli tullut surkea pikkurikollinen, joka juoksi ympäri kaupunkia kailottamassa, että meillä oli suhde. Aki ei ikinä oppinut pitämään suutaan kiinni. Missään asiassa. Tiesin mitä sen päässä tulisi pyörimään lopun ikäänsä. Hänestä oli tulla isä. Luulkoon niin. Avasin radion. Siellä luettiin STT:n uutisia ja minä tiesin mitä tekisin. Otin laatikosta puhelinluettelon ja etsin poliisilaitoksen numeron. Minä tiesin mihin hän oli piilottanut moottoripyöränsä.

[Alkuluku][Tietokirjat][*Esikoiset*][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]