ISBN: 951-578-785-0, Like 2000. 4. luku, sivut 43-48.

Neljä

Matematiikan ehtoihin luin vain mielikuvituksessani. Vapaa-aikani kulutin Sandyn uhkeitten muotojen kimpussa. Käytännössä asuin hänen luonaan, vaikka olinkin vielä alaikäinen. Pääsin puolipäivätöihin leipomoon ja harjoittelin nyrkkeilemistä aktiivisesti. Arvin mielestä "ainua hyvä asia, joka touhusa oli", oli se, että maltoin heilastella yhden naisen kanssa.

   - Si-sielähä o aina parvi aialla istuskelemasa ku nää lähet reeneistä, Arvi puhisi. - Pikkulikat tietää, e-että sun täytyy o-olla meleko heppa ku ne o nähäny sut Sändin kainalosa.

Olemme tulleet kilpailuihin mutta ikäiseni samanpainoiset vastustajat on käyty läpi. Kukaan neljästä ei halua otella kanssani. Samanpainoinen yleisen sarjan ruotsalainen on myös jäämässä ilman ottelua. Arvi vetää minut joukosta sivuun ja kävelyttää kulman taakse.

  - O-otetaan tuon hurrin kansa se-semmone nätti, Arvi ehdottaa. - Sehän on aikunen ukko, minä tiuskahdan ja mietin mihin ovat kadonneet realiteetit Arvin aivoituksista.

   - Mi-mitä se haittaa? Sa-sanotaan sille, että o-ottaa nätisti. Ky-kyllä sitäki varmasti vituttaa, ku on tu-tullu sieltä asti tekemään tu-turhan reissun, Arvi suostuttelee.

   Kun sitten suostun, olen kuulevinani sisäisen ääneni varoittavan minua: nyt teit poika virheen!

   Pelottava onttouden tunne käy lävitseni kuin ensimmäisessä ottelussani, mutta se menee ohi ja palaudun normaaliin jännityksen tilaan. Sisäinen ääneni ei tietenkään lakkaa antamasta tiedotuksiaan. Päässäni kiertää ajatus siitä, että ruotsalainen on yleisen sarjan mies. Siitä huolimatta pystyn keskittymään otteluun joten kuten. Sandy aarteineen jäi aamulla oven taakse, eikä ole päivän mittaan tullut sieltä esille ajatuksiinikaan.

   Keskityn vain ruotsalaiseen ja käyn toimitsijoiden pöydällä penkomassa kilpailukirjoja. Avaan kuluneen kirjan, jonka päällä on nimen lisäksi kuulakärkikynällä kirjoitettu roomalainen kolmonen.

   - Onko tämä saatanan jätkä otellu jo kaks kirjaa täyteen ennen tätä, pohdin kauhistuneena Arville ja lasken kirjassa olevan merkintöjä yli seitsemästäkymmenestä ottelusta. Arvi ei ole kuulevinaankaan. Merkinnät ovat voittosarakepainotteisia. Enimmäkseen tyrmäyksiä ja keskeytyksiä. Mies on minua neljätoista vuotta vanhempi, eikä näytä kasvoiltakaan Gee Beeltä tai Arvilta. Minua alkaa kylmätä. En silti vieläkään ajaudu liian voimakkaaseen pelkotilaan, vaan alan lämmitellä Arvin ohjeiden mukaan pukusuojassa. Asenteessani on ammattilaisuus idullaan. Nyrkkeilijä kävelee vaikka koneeseen jauhettavaksi, jos valmentaja käskee tai lompakko on tyhjä.

   Ottelumme on kilpailujen viimeinen. Tunnen jännitykseni keskellä laihaa lohtua siitä, että olen ensimmäistä kertaa pääottelussa, joka on yleensä illan viimeinen matsi. Kehätuomarin puhuttelussa tutkin ruotsalaisen kasvoja. Niistä ei voi lukea mitään. Ne ovat täysin ilmeettömät ja eleettömät. En näe hänen katseessaan mitään uhkaavuuden saati pelon tai jännityksen sävyjä. Hän vain katsoo minua ja kääntyy sitten kohti kulmaustaan. Kong kong kumahtaa ja kokoan asentoni: oikea käsi tiiviisti kyljen ja vatsan päälle, nyrkki poskeen kiinni. Leuankärki vasemman olkapään taakse kuoppaan piiloon ja tähtäin kohdalleen. Katson maisemaa vasemman hanskan osumapinnan valkoista pintaa pitkin. Se on kuin rynnäkkökiväärin yötähtäin.

   Ruotsalainen tulee kehän keskelle ja jää seisomaan näkymättömän rajaviivan taakse tulematta minun puolelleni. Hän pysähtyy ja jää katsomaan minua, paljastaa show-miehen elkeensä vasta nyt. Hän riiputtaa käsiään alhaalla ja keinauttelee ylävartaloaan tutkivasti puolelta toiselle, kuin katsoakseen miten reagoin siihen. Hermostun kuullessani naurahduksia katsomosta ja päätän lopettaa pelleilyt alkuunsa.

   Suoritukseni lähtee liikkeelle kuin Arvin kanssa salilla harjoitellessa. Heitän vasemman suoran, otan heti perään vasemmalla jalalla lyhyen sivuetuaskeleen vasemmalle, olen silmänräpäyksessä puolietäisyydellä ja sinkoan vasemman yläkoukun, oikean alakoukun ja vasemman yläkoukun yhdistelmän. Huolimattoman vasemman suoran turvin livahdan takaisin reilun käsivarren mitan päähän, pois kontaktietäisyydeltä.

   Ruotsalainen on edelleen samassa paikassa kehän keskustassa. Hän ei ole liikkunut askeltakaan vaan seistä jököttää samoilla jalansijoillaan. Mies on napannut kuitenkin hetkeksi täyssuojauksen päälle, mutta hän laskee kätensä heti kun olen kaikonnut kauemmaksi työni tuloksia tarkastelemaan. Ruotsalainen hymyilee minulle, eikä liiku mihinkään.

   Minusta tuntuu samalta kuin joskus salilla sadanviidenkymmenen kilon säkkiä lyödessä. Se ei paljon heilu. Huomaan naureskelun yltyvän katsomossa. Pilkallinen sävy viiltää sisintäni. Mikä betonimies tämä oikein on? Yritän heti uudestaan, mutta toista kautta. Isken pitkän oikean alakoukun, vasemman yläkoukun ja oikean suoran. Lataavan harhautusväistön aikana, kun vaihdan hitusen lyöntikulmaa, näen vastustajani virnistävän minulle jälleen suojauksessa piipahtavien hanskojensa lomasta ja täräytän oikean suoran sekä vasemman yläkoukun uudestaan. Samalla kun sarjani päättyy taas hetkeksi, putoavat ruotsalaisen kädet alas. Hän ei horju hitustakaan suojaukseensa osuvien iskujeni voimasta, vaan virnuilee jälleen. Hänen tossunsa ovat jääräpäisesti samalla tontilla kuin alussa. Yleisön joukossa naureskellaan jo täysin avoimesti.

   - Uuvestaan vaan, Arvi huutaa kulmasta. - Kyllä se kävelee kahella jalalla niinku nääki, ja mää oon kuullu sen puhuvanki!

   Olen lähtenyt liikkeelle vasemmalla suoralla, jota seuraa heti perään oikea ala- ja vasen yläkoukku. Pyrin iskemään mahdollisimman lujaa jaloillani voimakkaasti ponnistaen ja tarjoan ylävartalon kiertoliikkeen painon kaikkien iskujeni taakse. Heitän pudotusväistön tapaisen väliin, sen aikana näen edelleen itsepintaiseen virneeseen pingottuneen suun, ja isken vasemman yläkoukun ja oikean alakoukun uudestaan. Sitten irtaannun taas tilanteesta.

   Kuin seinään löisi, huomaan ajattelevani ja samalla hengästyväni tavallista voimakkaammin.

   - Järjetöntä laittaa tuommonen huntalo yleiseen sarjaan, kommentoi asiantunteva ääni yleisön seasta. Paniikki ja epäilys alkavat hiipiä mieleeni. Vaihdan selkäytimeen asti hiotuista yhdistelmistä ajattelun kannalle. Virnistely on saatava loppumaan ja naureskelu seisahtumaan köysien toisella puolella - hinnalla millä hyvänsä. Päätän tahallani raottaa hetkeksi omaa suojaustani, jotta saisin kokeneen vastustajani lyömään itseäni ja siten hetkeksi auki omalle iskulleni. Lasken juohevasti vasemman käteni alaspäin, ikään kuin huolimattomasti, mutta silloin jysähtää poskipäässäni. Minusta tuntuu kuin pääni olisi linnunpönttö, josta liian iso lintu karkaa väkisin lentoon höyhenet pölisten, pöntön seiniä pirstoen.

   Polvista katoaa pito ja maisema veltahtaa yhdeksänkymmentä astetta vinoon kanveesin pinnan sananmukaisesti jysähtäessä päähäni. Humahdus täyttää korvat lämpimänä ja olen tuota pikaa äidin kanssa mummolan pikkumetsässä mansikoita poimimassa.

   Päässä tuntuu kuin olisin kuumeessa. Tunnen katselevani kohti kurkottavan miehen kasvoja sirpaleisen kalansilmäobjektiivin läpi. Miehen piirteet asettuvat aloilleen vasta kun puuromaiset äänet muodostavat tajuntaani ymmärrettäviä sanoja.

   - Mikä sinun nimi on, hei, mikä sinun nimi on?

   Kehän lamput paistavat kirkkaina silmiin ja ympärillä hahmottuva todellisuus vaikuttaa hidastetulta elokuvalta. Vastavalossa liikkuva miehen siluetti kysyy toistamiseen nimeäni. Ihmiset ovat nousseet seisomaan penkeiltään. Tiedän Arvin olevan pääni takana. Tunnistan huolestuneen ja mietiskelevän tuhinan.

   - Montako sormea tässä on? Hei, montako sormea tässä on?

   Lääkäri antaa luvan auttaa minut jalkeille. Keltapaitainen tyrmääjä ilmestyy näköpiiriin vilpittömästi osaaottava ilme kasvoillaan. Vaikka en ymmärrä sanoja, olen hyvilläni hänen puheestaan. Arvi ja ruotsalainen kannattelevat minut jaloilleni. Nielussa kuumottaa, poskipäätä ja takaraivoa kivistää. Ilma tuntuu raskaalta ja niin paksulta, että se miltei hidastaa liikkeitäni. Joku tuntuu säätelevän balanssinappulaa korvieni välissä. Äänet tasoittuvat lopulta pienen kiertämisen jälkeen yhtä suuriksi molemmissa korvissani.

   Kun pääsen köysien välistä ulos kehästä, kävelen Arvin, ruotsalaisen, lääkärin ja ylituomarin keskellä pukusuojien pimentoon. Se tasaannuttaa ja rauhoittaa sekavaa oloani. Pukuhuoneessa minun käsketään asettua penkille selälleni lepäämään ja varustekassini asetetaan polvitaipeitten alle. Arvi sovittelee verryttelyasuni takin peitoksi ylävartaloni päälle. Ruotsalainen selittää vielä jotakin anteeksipyytelevän oloisesti ylituomarille sekä Arville, ja lähtee sitten pois. Lääkäri aikoo tulla puolen tunnin kuluttua katsomaan minua uudestaan.

   - Perkele sa-sattu vahinko, Arvi manaa ja sivelee leukaansa. - E-ei tuon tason jätkälle pi-pitäs sattua tuommosia vahinkoja, hän jatkaa. - Perkeleen hurri minkä teki saatana. Pi-pittää soittaa Arskalle, ja sa-sanua sille, että se ly-lyö maaottelusa e-ens kuusa Tukholmasa tuon nii le-levyksi ettei sitä saa kanveesista irti i-imurillakkaa.

   Kauhunsekaisesti ajattelen miten tähän uutisen tullaan kotipuolessa suhtautumaan. Nyt minun on helppo ymmärtää pisamanaaman yksinäistä katsetta, kun olin lyönyt hänet lattiaan. Minua ei sentään jätetä yksin, kuten hänelle kävi, vaan Arvi istuu pukuhuoneen keskipenkillä tuttuun tapaansa hajareisin kädet kuppina leuan pielessä.

   - No, tä-tämmöstäki tämä touhu voi joskus o-olla. Jos ei muuta, nii a-ainaki oot nyt sitte ka-kasteen saanu sinäki. Ku kotia päästään, nii o-otat muutaman päivä iha re-rennosti, etkä aattele nä-näitä nyrkkeilyhommia ollenkaa. Ma-makkoilet va-vaikka sängysä ja o-otat vähä sairaslommaa töistä ja paneskelet si-sitä eukkoas o-oikee urakalla. Ja jos i-isäs alakaa vittuilee sulle tästä ja nää ha-haluat ite ja-jatkaa, nii sano vaa, nii mää voin käyvä ju-juttelee sen kansa.

   En jaksa ajatellakaan lopettamis- tai jatkamiskysymystä. Minua väsyttää, mutta Arvin sanoja on mukava kuunnella, koska hän on itse kokenut kaiken saman ja istuu nyt seuranani. Sysään ajatuksistani kaiken ylimääräisen syrjään. Sandy, isä, työ, koti ja epäonnistunut koulunkäynti saavat olla hetken rauhassa.

   Liu'un takaisin lapsuuteni mansikkametsään. Arvin hidas ja tutusti sanoja tapaileva puhe viitoittaa tien. Tunnen olevani vastasyntynyt havahtuessani taas tuttuun ääneen.

   - Jo-joko me jaksettas lä-lähtä ajeleskelleen, Arvi kyselee. Hänkin on asettautunut makuulleen käytävän toiselle puolelle. - Sun pittää käyvä huomeaamula lääkärisä. Nä-näin sano Tapani, ko-kotimaa Ja-japani.

[Alkuluku][Tietokirjat][*Esikoiset*][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]