ISBN 952-9646-82-8, Loki-Kirjat 1999, ss. 9-29

Muualla Verkkoliitteessä:
Tutkimusmatkailija -kirjan arvio (13.11.1999)

Tohtori Klaus Nagel, syrjäisen säähavaintoaseman johtaja, katosi huhtikuun kuudennen päivän vastaisena yönä. Asema sijaitsi matalan kallion laella kaupungin laidalla. Yö oli tuulinen, pilvet ujuivat matalalla talojen ja puunlatvojen yllä. Aamuyöllä neljän ja kuuden välillä satoi. Vesi koversi puroja hiekkatiehen, joka johti ylös sääasemalle. Aseman takana sade ryöpsähteli kiharoina alas kallionkylkiä.

   Yövuorolainen, meteorologi Johannes Dagny odotti kotiinpääsyä. Hän istui puolinukuksissa työhuoneensa pöydän ääressä ja tuijotti pöytälampun valossa ulos pihamaalle. Tämän tästä hänen päänsä nuokahti alas rinnalle, ja hän säpsähti hereille unesta. Pysyäkseen valveilla hän nousi jaloittelemaan ja katseli ulos. Lätäköt kiiltelivät kuoppaisella pihalla. Hiekka höyrysi. Ikkunan takana kasvavan koivun oksissa säihkyi pisaroita. Dagny odotti tohtori Nagelia, toivoi tämän punaisen Hondan valojen pyyhkiytyvän näkyviin kukkulan rinteestä ja lätäköiden yli keinahtelevan auton kääntyvän pihaan hiekka renkaiden alla rahisten.

   Pöydällä raksutti herätyskello. Kun tohtoria ei kuulunut seitsemään mennessä, Dagny arveli, että kollega oli nukkunut pommiin ja päätti herättää hänet.

   Puhelin hälytti viisi kertaa, sitten toisesta päästä kuului uninen ääni. Kesti hetken, ennen kuin hänen onnistui selvittää asiansa Mariannelle, tohtorin nuorelle vaimolle, joka oli herännyt syvästä unesta puhelimen soittoon. "Hetkinen", Marianne henkäisi Dagnyn korvaan.

   Kului tovi. Radiosta tuli aamu-uutisia. Dagny hämmensi lusikalla kylmää kahvia, jota lillui mukissa hänen edessään. Metsässä aseman takana lauloivat linnut. Hän kuvitteli, kuinka Marianne ravisteli miestään hereille, ojensi tälle kuuloketta, haukotteli, ojensi käsivartensa venytelläkseen, haroi sormilla tummia hiuksiaan. Dagny oli tavannut Mariannen kerran esimiehensä kutsuilla. Hän olisi mielellään vaihtanut osia Nagelin kanssa ja herännyt aamuisin sellaisen naisen vuoteesta.

   "Haloo?" Ääni oli Mariannen. "Hän ei ole täällä... on varmaankin jo matkalla."

Mutta tohtori Nagel ei ollut matkalla töihin. Hän ei istunut Hondansa ratin takana, ei ajanut parhaillaan torin vieritse kaupungista johtavalle tielle. Puhelun jälkeen Marianne nimittäin huomasi, että vaatekerta, jonka hänen miehensä oli varannut työpäivää varten, lojui huolellisesti laskosteltuna tuolinselkämyksellä. Hän pujahti lämpimän peiton alta ja tassutteli paljasjaloin keittiöön. Ei ketään. Ei myöskään eteisessä tai vessassa. Palattuaan makuuhuoneeseen ja vyötettyään ylleen aamutakin Marianne huomasi miehensä yöpöydällä paperilapun. Hän napsautti valon yöpöydän lamppuun. Lappuun oli kirjoitettu tohtori Nagelin terävällä käsialalla yksi ainoa lause: "Rakas Marianne! Katosin elämästäsi päästäkseni elämääsi. Klaus."

   Pari tuntia myöhemmin Nageleiden keittiössä seisoi vakavailmeinen poliisitarkastaja, joka tivasi Mariannelta, oliko tällä aavistustakaan siitä, mitä viesti mahtoi tarkoittaa. Marianne pudisti päätään. He kuulivat asuntoa penkovien poliisien äänet: yläkerrassa kolisteltiin huonekaluja, olohuoneessa tyhjennettiin kirjahyllyä. Joku yski vessassa. Nuori tarkastaja tunsi olonsa silminnähden vaivautuneeksi. "Ei syytä huoleen, rouva Nagel", hän lohdutti edessään seisovaa naista ja nosti katseensa tämän ruskeista hiuksista johonkin epämääräiseen pisteeseen katonrajassa. "Kyllä me löydämme hänet."

   Mutta tarkastaja oli väärässä. Tohtori Nagelia ei löydetty vaikka tutkimukset hoidettiin tunnollisesti ja tiedotusvälineissä esiteltiin katoamisilmoitus. Kukaan ei näyttänyt tavanneen tohtoria huhtikuun viidennen päivän jälkeen. Tuon aamun hän oli viettänyt sääasemalla, ja kolmelta iltapäivällä iltavuorolainen oli laskenut hänet kotiin. Katoamista edeltäneenä päivänä ei ollut tapahtunut mitään erikoista. Myös ilta oli sujunut totuttuun tapaan, tiesi Marianne kertoa. Yhdeltätoista tohtori oli antanut hänelle hyvänyönsuudelman ja jäänyt työhuoneeseensa lukemaan pohjoisnavan valloituksesta kertovaa kirjaa, jonka lumoissa hän oli ollut jo muutaman päivän ajan. Seuraavana aamuna rouva Nagel oli herännyt yksin leveästä aviovuoteestaan.

   Tohtorin katoaminen mullisti hetkeksi niiden ihmisten elämän, joita se kosketti. Säähavaintoaseman totutut päivärutiinit järkkyivät ja työrauha rikkoutui. Karttojen, monitoreiden, kirjahyllyjen ja tietokoneiden joukossa hääri toimittajia, valokuvaajia ja uutishaita. Poliisit metsästivät puuterihuiskuineen sormenjälkiä, joita asemalla löytyikin riittämiin. Johannes Dagny joutui kertaamaan toimittajille työvuoronsa tapahtumia. Hän näki itsensä televisiossa eikä lakannut ihmettelemästä, että tuoltako hän muitten silmissä näytti. Pelkkä tapauksesta kertominen mullisti hetkeksi tunnollisen Dagnyn elämän. Istuessaan toimittajien edessä, jotka janosivat hänen sanojaan, hän sai nauttia vallan tunteesta. Hän innostui kertomuksestaan kerta kerralta enemmän ja alkoi pian värittää sitä mehevillä yksityiskohdilla: yöllinen sadekuuro muuttui "vuosisadan tulvaksi", purot paisuivat "virroiksi" ja tylsä väsymys "horrostilaksi, jota merkilliset unet elävöittivät."

   Katoamisesta syntynyt kohu näytti vaivaavan myös Mariannea. Pian katoamisen jälkeen hän linnoittautui kotiinsa ja kieltäytyi puhumasta toimittajien kanssa. Hän laski sisään ainoastaan poliisitarkastajan. Tämän matka näyttikin varsin usein suuntautuvan tohtorin talolle, joka kohosi mäntyjä kasvavassa rinteessä kaupungin laitamilla. Lähes päivittäin tarkastajan auton nähtiin seisovan Nagelin punaisen Hondan vieressä - vieläpä iltaisin, kun kaihtimet oli suljettu ja kuu kumosi valoaan pihanurmelle.

   Nuoren vaimon salamyhkäisyys lisäsi vettä iltapäivälehtien myllyyn. Lehdistöön vuoti tieto Nageleiden avioliiton epäonnistumisesta. Mariannesta tehtiin huikentelevainen, leväperäinen nainen, jonka miesnälkä oli kyltymätön vielä senkin jälkeen, kun hän oli nainut - rahasta, väittivät lehdet - itseään kaksikymmentä vuotta vanhemman tohtori Nagelin, surmannut hänet ja piilottanut ruumiin. Kaiken hälinän keskellä tutkimukset polkivat paikoillaan. Marianne tosin keksi, että hänen miehensä reppu ja kalastusvälineet olivat kadonneet, samoin muutama vaatekerta, joita tohtori käytti patikkaretkillään. Poliisi arveli tohtorin jostakin syystä lähteneen yölliselle vaellukselle. Epäiltiin jopa unissakävelyn mahdollisuutta, vaikka Marianne väittikin, ettei tohtorilla ollut öisin tapana kuljeskella ympäriinsä, vaan nukkua. Metsät kaupungin ympärillä haravoitiin, mutta tuloksetta: tohtori Nagelista ei löytynyt jälkeäkään.

   Kun katoamisesta oli kulunut muutama viikko, kohu alkoi laantua. Lehtien oli pakko keksiä uusia otsikoita, tehdä uusia paljastuksia. Mappi, joka sisälsi tiedot tohtorin katoamisesta, siirrettiin poliisin arkistossa korkeaan metallikaappiin, jonka ovessa luki "Selvittämättömät katoamistapaukset". Kukaan ei enää kiinnittänyt huomiota siihen, että tarkastajan auto seisoi Nageleiden pihassa päivittäin. Ketään ei kiinnostanut se, että Marianne, joka edelleenkin vain harvoin poistui kodistaan, ei suinkaan näyttänyt murheen murtamalta, vaan hehkeältä kuin nuori morsian.

Yksi henkilö sai kuitenkin vihiä tuosta kaikesta: tohtori Nagel. Hän oli nimittäin kadonnut vain sikäli, että häntä ei löydetty. Hän ei piileskellyt taloaan ympäröivissä metsiköissä ja kiikaroinut vaimoaan nähdäkseen kuinka tämän ja poliisitarkastajan varjot sulautuivat toisiinsa valaistussa ikkunassa kaihdinten takana kun pimeä oli laskeutunut. Hän ei myöskään lymynnyt talonsa kellarissa tai autotallissa perunasäkkien, hillopurkkien, työkalupakkien ja auton nastarengaspinojen joukossa, saati hiiviskellyt öisin talossaan pimeässä huonekaluja väistellen, kuunnellakseen salaa makuuhuoneen oven takana.

   Tohtori Nagel oli tehnyt mitä oli ilmoittanut tekevänsä: lähtenyt vaimonsa elämästä päästäkseen tämän elämään. Mikäli hänen jättämänsä viesti olisi tulkittu oikein, hänet olisi löydetty. Huhtikuun kuudennen päivän vastaisena yönä tohtori Klaus Nagel nimittäin muutti asumaan vaimonsa Mariannen oikeaan reiteen.

   Hän oli suunnitellut kaiken huolellisesti etukäteen. Päätös tutkimusmatkasta oli kypsynyt säähavaintoasemalla vietettyjen hiljaisten öiden aikana, samoin suunnitelman yksityiskohdat. Matka oli viimeinen keino lähentää hänen ja Mariannen välejä. Ei enää selänkääntämistä, ei joka iltaista päänsärkyä tai väsymystä.

   Lähtöpäiväksi tohtori valitsi keskiviikon, huhtikuun viidennen. Kun Marianne sinä iltana lähti keskiviikkoiseen tapaansa aerobic-salille, tohtori Nagel teki matkavalmistelut kaikessa rauhassa. Hän päätti ottaa mukaansa vain välttämättömimmän, olihan hän matkalla paikkaan, jonka ilmasto muistuttaisi päiväntasaajan seutuja. Niinpä hän pakkasi reppuunsa vain muutaman vaatekerran, vähän säilykkeitä, kalastusvälineet, Kodin Lääkärikirjan osan numero 8 (jossa käsiteltiin ihmisen verenkiertojärjestelmää) sekä tutkimustyöhön tarvittavat välineet lämpö- ja tuulimittarin, ilmapuntarin sekä muoviputkilon sademäärän mittausta varten.

   Repun tohtori kätki sängyn alle. Sen jälkeen hän paneutui tyytyväisin mielin pitkäkseen lukemaan ja odottamaan vaimonsa paluuta. Hän tiesi, että palattuaan vaimo toteaisi ensin "olipas rankka ohjelma, olen ihan poikki" ja vihjaisisi myöhemmin "kylläpäs väsyttää... nukahdan varmaan heti kun suljen silmäni". Ja niin tapahtuikin: Marianne nukahti kun tohtori vielä luki naparetkeläisten seikkailuista, kun hän vaelteli lumilakeuksilla hengityksen huurupilvi päänsä ympärillä nyppien jäähileitä viiksikarvoistaan. Mikäli tohtori olisikin vain keskiviikkoisin joutunut lohduttamaan itseään jääkarhujen ja hylkeiden seuralla, ongelma ei olisi ollut suuren suuri, mutta valitettavasti ilmasto heidän makuuhuoneessaan jäähtyi ilta illalta ja yö yöltä.

   Tällä kertaa tohtori Nagel halusi varmistaa, että vaimo nukkuisi sikeästi. Hän liotti pari unitablettia mehukannuun, josta tiesi vaimonsa kaatavan lasillisen kotiin tultuaan. Hän kirjoitti vielä vaimolleen lyhyen viestin, jonka panisi ennen lähtöään näkyville yöpöydälle.

   Mariannen kääriydyttyä peittoonsa tohtori Nagel makasi hievahtamatta hänen vieressään ja kuunteli vaimonsa tasaista hengitystä. Hiljaisuus kihisi makuuhuoneen nurkissa. Tohtori odotti. Neljän jälkeen alkoi sataa. Nagel kävi keittiössä tiskaamassa mehukannun ja lasin, ettei jäisi todisteita. Hän kuuli, kuinka pisarat ropisivat ikkunalautaan ja pelkäsi, että Marianne heräisi sateeseen. Pelko osoittautui turhaksi: vaimo vaelsi syvällä unten laaksossa. Oli aika panna toimeksi.

Astuessaan sisään reiteen tohtori tunsi kämmenpohjiensa hikoavan ja sydämenlyöntiensä kiihtyvän. Sisällä oli pimeää, kosteaa ja lämmintä. Kaikui. Korvissa tuntui tasainen paine, ja verisuonten kohina erottui niin kuin liikenteen ääni etäältä moottoritieltä, tai voimajohtojen surina pellon yllä.

   Tohtori kaivoi repustaan taskulampun. Hän seisoi nilkkojaan myöten punaisessa vedessä. Sen täytyi olla laskujoki, joka kuljetti verta sydämestä verenkiertojärjestelmän kauimmaisiin haaroihin. Hän kääntyi noustakseen vastavirtaan. Hän ei ollut enää Nagel vaan Livingstone. Joen alkulähteet odottivat löytäjäänsä. Suonitunnelin hiljaisuudessa hän kuuli apinoiden kirkunaa, papukaijojen papatusta, leijonien karjuntaa ja pakoon pyrähtävän antilooppilauman sirojen kavioiden kopinaa. Hän tarkkaili maailmaa ympärillään tiedemiehen silmin, valppaana ja aistit jännittyneinä. Häntä kiihdytti tieto siitä, että hän kulki missä yksikään ei ollut kulkenut, näki ja kuuli mitä yksikään silmä ei ollut nähnyt eikä yksikään korva kuullut.

   Hän teki merkintöjä, laski, tarkisti suunnan kompassista. Havaintojensa avulla hän pystyisi myöhemmin kertomaan seikkailustaan. Kulku vastavirtaan oli vaivalloista, oli työlästä hengittää. Tohtori huomasi pukeutuneensa liian lämpimästi. Kun joesta erkani ensimmäinen kapea sivuhaara, hän pysähtyi vetämään henkeä ja tarkisti sijaintinsa. Hän istuutui joen törmälle ja riisui puuvillaisen paitansa, jonka selkämys ja kainalonaluset olivat hiestä märät.

   Työnnettyään paidan reppuunsa tohtori lähti uudelleen liikkeelle. Hän huomasi silmiensä tottuneen pimeään. Hän sammutti taskulampun, jonka valokeila oli häntä siihen asti johdattanut. Joen virtaus alkoi voimistua. Samalla hetkellä toisessa maailmassa, mäenrinteessä sijaitsevassa talossa, hämärässä makuuhuoneessa, Marianne heräsi puhelimen soittoon.

   Kun poliisit mylläsivät hänen taloaan löytääkseen johtolankoja, kun Marianne ja poliisitarkastaja silmäilivät toisiaan keittiössä pohtien tohtorin viestin oikeaa tulkintaa, kahlasi tohtori Nagel punaisessa virrassa vaimonsa reiden sisällä. Kulku kävi nyt entistä hitaammin ja vaivalloisemmin, sillä Mariannen noustua virtaus oli voimistunut, ja sen paine puristi tohtorin paljaita pohkeita. Housuista tekemäänsä lannevaatetta ja selässä roikkuvaa reppua lukuun ottamatta hän oli nyt alasti.

   Ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi olevansa olemassa - ei pelkkänä ajattelevana tietoisuutena vaan lihaksina, verisuonina ja ihon kerroksina. Hän kylpi hiessä ja tunsi kuinka rasitukseen tottumattomat lihakset supistuivat ja rentoutuivat, kiristyivät ja löystyivät. Hän tunsi kuinka keuhkot haukkoivat happea, kuinka nivelet naksuivat ja paukkuivat, mutta taipuivat lihasten tahtoon. Ihmeellisintä oli, että hän nautti siitä kaikesta. Oli kuin ruumis, jota hän oli tottunut pitämään välttämättömänä pahana, päätä varten kyhättynä tukikehikkona, olisi uudessa ilmanalassa luonut nahkansa. Hän ajatteli, että hänen riemunsa oli aurinkoisessa metsänreunassa kiemurtelevan kyyn riemua, kun pölyä ja kuusenneulasia tarttui sen nahanluonnin jäljiltä kosteaan ihoon. Tai ehkä hän olikin kelttien poppamies, joka kietoi ankeriaannahkan käsivartensa ympärille ja tunsi sähkön virtaavan raajassaan.

Huhtikuun seitsemännen päivän iltana kuolemanväsynyt tohtori Nagel saapui perille. Asemalla valvomiensa öiden aikana hän oli valinnut asemapaikakseen kohdan, josta saisi ensimmäisen kerran näkyviinsä kaksi suurta sammunutta tähteä. Hän tiesi niiden killuvan pimeällä taivaalla kuin kuparikolikkokaksoset. Maailmassa, josta hän oli kadonnut, kyse ei ollut tähdistä, vaan Mariannen reiden rokotusarvista. Ne muistuttivat tohtoria heidän ensimmäisestä yhteisestä yöstään. Hän oli sivellyt niitä, suudellut niitä, painanut nivusensa niitä vasten. Koskettaessaan arpia tohtori Nagel oli tuntenut vuosien karisevan yltään ja laskenut kämmenensä Mariannen lämpimille rinnoille.

   Kun tähdet ilmestyivät näkyviin, tiedemies sai vallan kulkurista. Oli tullut aika asettua aloilleen. Seuraavien päivien aikana tohtori Nagel ei säästellyt voimiaan. Ensi töikseen hän koversi luolan vaimonsa reisiluun paksuimpaan kohtaan (Marianne tunsi parin päivän ajan niin piinaavaa särkyä oikeassa reidessään, että hänen oli pakko hakea lohtua poliisitarkastajan sylistä) ja sisusti sen vähillä tavaroillaan. Sen jälkeen hän tutki luolan välittömän ympäristön. Se vaikutti turvalliselta ja soveltui tutkimustyöhön. Enimmäkseen seutu oli ylänköä, jossa vuorottelivat kivikot ja ruohikkolämpäreet. Puita siellä ei kasvanut, mutta paikoin kivikkoa reunustivat matalat, punalehtiset pensaat.

   Joki halkaisi tienoon. Tohtorin ei tarvinnut pelätä nälkäkuolemaa. Jo taivalluksensa aikana hän oli huomannut, että joki kuhisi kaloja, jotka hanakasti iskivät hampaansa koukussa kiemurtavaan matoon. Kaloja oli kahta lajia: pieniä punaisia ja suuria valkoisia. Tohtori nimitti niitä muistiinpanoissaan lyhyesti vain punaisiksi ja valkoisiksi. Punaisten liha oli ravitsevaa, mutta jätti suuhun rautaisen jälkimaun. Valkoisten lihassa ei ollut sivumakua, mutta ei juuri muutakaan makua. Lajit eivät suinkaan eläneet virran pyörteissä sulassa sovussa. Valkeat kävivät punaisten kimppuun. Tohtori hämmästeli raivoa, jolla ne iskivät neulanterävät hampaansa punaisten suomuisiin kylkiin. Yhteenottojen jälkeen joen pinnalla kelluskeli punaisten raadeltuja ruumiita, joskus pelkkiä päitä, joista ruumis oli jyrsitty irti. Tohtori Nagelin elämä vakiintui. Hän ryhtyi tieteelliseen työhön, siirtämään maailmaa paperille. Muistivihkon ensimmäiselle sivulle hän oli jo eniten lähtöään kirjoittanut mottonsa: "Sukella yhä uudestaan epäilyksen virtaan. Sepitä pimeässä, vain siten osaat tunnistaa valon." Reiden pimeässä hiljaisuudessa hänen kynänsä loi maailmaan valon ja järjestyksen. Sivu sivulta maailma kääntyi kertomukseksi. Hän oli kuin sokea runonlausuja, jonka huulilta pulppusi kertomus maailman synnystä, valosta ja pimeydestä, ensimmäisestä ihmisestä.

   Kertomus perustui mittaustuloksiin. Kolme kertaa päivässä tohtori tarttui tuomiinsa välineisiin, kartoitti säätilan ja kirjasi tulokset vihkoonsa. Askareitten lomassa hän kalasteli, luki lääkärikirjaa ja teki patikkaretkiä kallioilla, joiden notkelmissa leijui aamuisin sumua. Iltaisin hän tutkiskeli taivasta löytääkseen lisää tähtiä.

   Tohtori huomasi muuttuvansa sitä mukaa kun kuva tutkittavasta maailmasta hahmottui. Hän tiesi, ettei ollut enää sama tohtori Nagel kuin matkansa alussa. Käsivarsien ja jalkojen lihakset voimistuivat. Jalkapohjien iho parkkiintui, kun hän kiipeili yli kivien. Tukka ja parta ja kynnet kasvoivat. Satuttuaan kuukausi saapumisensa jälkeen näkemään kuvajaisensa joen pinnalla hän ei ollut uskoa silmiään: kuka oli tuo likainen, takkutukkainen villi, joka kellui selällään joessa ja tarkkaili häntä?

   Tutkimustyö kävi yksitoikkoiseksi, sillä säätila ei juurikaan muuttunut. Koskaan ei satanut, mistä johtuen tohtoria kiinnostivatkin ennen kaikkea lämpötilanvaihtelut. Kun seuraus tiedettiin, oli etsittävä syy. Erityisen kiinnostavia olivat toistuvat helteet, joiden aikana luolan seinämistä tihkui kosteutta ja virtaus jokiuomassa voimistui niin, että se oli vähällä tulvia yli äyräiden. Jos helteiden aikaan seisahtui luolan suulle ja katseli joen yli, saattoi nähdä ilman väreilevän kalliopaasien yllä. Helteet sähköistivät ilman. Tohtori sai päänsärkyä. Kolmannen viikon loppupuolella hän keksi äkkiä lämmönvaihteluiden logiikan.

   Helteitä oli kahdenlaisia. Joskus lämpötila nousi hitaasti ja tasaisesti, toisinaan taas ilma tuntui sähköistyvän muutamassa minuutissa. Tohtorin kirjanpito paljasti, että hitaat lämpöaallot osuivat aina keskiviikkopäiviin, mikä auttoi hänet oikeille jäljille. Selitys löytyi toisesta maailmasta. Keskiviikkoiltaisin Marianne seisoi jalat harallaan ja käsiään heilutellen aerobic-salissa ja kuunteli jumpan ohjaajan rytmikkäitä ohjeita. Mitä rivakammin Mariannen käsivarret viuhtoivat, mitä nopeammin hänen polvensa nousivat ja laskivat ja jalkapohjat polkivat salin lattiaa, sitä kuumemmat oltavat tuli hänen reidessään lymyävälle aviomiehelle.

   Kun tohtori etsi luolastaan suojaa kuumuudelta, kun hän lojui vaatteistaan kyhäämällään vuoteella ja leyhytteli kasvojaan punalehtisen pensaan oksalla, Mariannen muisto alkoi vaivata häntä. Hän palasi ajatuksissaan maailmaan, jonka oli jättänyt taakseen. Ikään kuin olisi tirkistellyt ulos reiteen poratusta reiästä, hän näki jumppasalin ja parikymmentä trikoihin sonnustautunutta naista. Näky kiihdytti tohtoria. Hän yritti keskittää katseensa katonrajaan, laskea lattialankkuja, analysoida salin seinille ripustettuja kuvia. Mutta silmät pälyilivät sinne missä kaipuu ja poissaolo muuttui lihaksi: pakaroihin, reisiin, rintoihin.

   Kun jumppa oli ohi ja Marianne lakkasi hyppelemästä, venyttelemästä ja tanssimasta, tohtori huokasi helpotuksesta. Hän tiesi, että se oli vain tyyntä myrskyn edellä. Häntä koeteltaisiin vielä kerran, ennen kuin lämpötila laskisi: Marianne rientäisi suihkuun. Kun suihkuhuoneen peilit vetäytyivät huuruun, luolan seinät alkoivat tihkua kosteutta. Tohtorin sormenpäät kihelmöivät niin kuin hän olisi polttanut sormensa vedessä, joka soljui Mariannen vartalolla, lirisi lattialle ja lorahti lattiakaivoon. Tohtorin sormenpäihin puhkesivat silmät, joilla hän ahmi Mariannen vartaloa.

   Tohtori Nagel ei pitänyt keskiviikkoisista helteistä. Kylpiessään hiessä luolansa yksinäisyydessä hän näki kuin näkynä itsensä metsästämässä vaaleansinistä kukkaa, joka kasvoi lähteen reunalla ja kosketti häntä loistavilla lehdillään. Kukan terälehtien leveässä sinisessä kehässä kummittelivat Mariannen kasvot. Ne häiritsivät keskittymistä numeroiden totuuteen, siihen minkä voi mitata, mikä oli pysyvää ja varmaa.

   Vielä suurempi koettelemus olivat kuitenkin yhtäkkiset helteet. Ratkoessaan niiden mysteeriä tohtori Nagel. luotti järkeen ja numeroihin, niiden lahjomattomaan yhdistelmään. Hän laski, lisäsi ja vähensi, korotti potenssiin. Kerta toisensa jälkeen hän päätyi umpikujaan. Vaikeinta oli selittää, miksi lämpöaaltoja esiintyi vain öisin. Tohtori oli jo taipumaisillaan ajatukseen, että hänen oli hyväksyttävä selittämätön osaksi selitystä, kun ratkaisu viimein valkeni hänelle. Hän istui joen rannalla kalastamassa ja kiihtyi niin, että pudotti ongenvavan veteen ja karkotti kalat pakoon. Selitys oli liiankin ilmeinen, joskin epämieluisa: tohtori tajusi, että Mariannella oli rakastaja. Mikään muu ei pystynyt selittämään äkillisiä öisiä lämpöaaltoja. Iloa ratkaisun löytymisestä vähensi epätietoisuus siitä, kuka tuo tuntematon rakastaja oli. Kuka sai Mariannen niin kiihdyksiin, että tohtori oli paistua elävältä luolaansa?

   Tohtorin oli turvauduttava mielikuvitukseen. Mustasukkaisuudestaan ammentaen hän sepitti kertomuksen Mariannen rakastajasta. Kertomuksessa oli kaksi henkilöä: Romeo ja Julia. Romeo oli nuori leveäharteinen poliisitarkastaja, joka tutki Julian aviomiehen katoamista ja ihastui korviaan myöten naisen ruskeisiin silmiin. Ilta illalta hän ohjasi autonsa Julian linnan pihaan. Linnan pihalyhtyjen valossa tanssi hyttysparvia, ja pihan perällä marjapensaat näyttivät pimeässä kyyristeleviltä ihmisiltä. Laskusilta, jota pitkin Romeo asteli linnan ovelle, muistutti erehdyttävästi sementtilaatoitusta. Ovi, jota hän kolkutti, muistutti suuresti tohtori Nagelin talon ovea. Julia, jonka Romeo sulki syliinsä, oli selvästikin Mariannen kaksoissisar. Juliaa kiihdyttivät rakastajan suudelmat. Hän tunsi kuinka uteliaat sormet nostivat hameen helmaa ja sivelivät paljaita reisiä. Hän antautui rakastajalleen eteisen lattialla karvalankamaton päällä. He rakastelivat vielä kaksi kertaa makuuhuoneen leveässä parivuoteessa. Kolme kertaa ilma kiehui hänen reitensä sisällä, veri syöksähteli kuumina aaltoina suonien seiniin. Kolme kertaa kuumuus herätti hiessä kylpevän tohtori Nagelin.

Elämä olisi voinut jatkua ikuisesti niin: kahdessa maailmassa, kahdessa tarinassa. Tohtori olisi asunut luolassaan elämänsä loppuun asti tietoisena siitä, ettei edes kuolema voinut erottaa häntä uskottomasta puolisostaan. Hän olisi voinut lohduttautua ajatuksella siitä, että he jakaisivat saman arkun niin kuin olivat jakaneet aviovuoteen. Marianne olisi voinut naida poliisitarkastajansa, synnyttää pojan ja tytön ja etsiä myöhemmin itselleen nuoren rakastajan, kun keski-ikäinen ja kaljuuntunut aviomies lakkasi kiinnostamasta häntä. Eikä kukaan olisi enää muistanut tohtori Klaus Nagelia, syrjäisen säähavaintoaseman johtajaa, joka eräänä päivänä katosi jäljettömiin.

   Mutta kertomukset ristesivät vielä kerran. Tohtori Nagelin katoamisesta oli silloin kulunut päivälleen kaksi vuotta. Marianne oli viettänyt viikonlopun äitinsä luona ja istui autossaan matkalla kotiin. Hän ajoi lujaa vauhtia öisellä moottoritiellä. Hän oli väsynyt, silmät pyrkivät väkisinkin painumaan kiinni, kun hän tuijotti autiota tietä edessään.

   Kun Marianne näki hirven, oli liian myöhäistä. Sen silmät kiilsivät valossa kuin timantit. Mariannen olisi pitänyt pyrkiä eläimen ohi penkereen puolelta, mutta hän pyöräytti rattia rajusti väärään suuntaan ja painoi jarrun pohjaan. Kaikki kävi sekunnissa. Auto iskeytyi päin hirveä ja tuulilasi räjähti tuhansiksi sirpaleiksi ja lasi viilsi auki eläimen kyljen. Marianne oli unohtanut kiinnittää turvavyön. Hän paiskautui pää edellä tuulilasin läpi. Auto suistui tiellä, ja hirvenruho sinkoutui konepelliltä tienvarsipensaikkoon. Sen jälkeen autiolle tielle laskeutui syvä hiljaisuus. Auto lojui kyljellään, kaksi sen renkaista pyöri yhä. Ruttaantuneen konepellin alta nousi höyryä. Tiellä lojui lasinsirpaleita, ne kiilsivät katulamppujen valossa. Asvaltissa erottui musta jarrutusjälki.

   Kolme minuuttia myöhemmin paikalle osui rekka-auto, jonka kuljettaja löysi kolaripaikalta kolme ruumista. Autoa ohjannut nainen oli litistynyt ajokkinsa alle. Sirpaleet olivat ruhjoneet hänen kasvonsa. Oikea reisi oli katkennut polven yläpuolelta. Auton vieressä retkotti kuollut hirvi. Sen vatsalaukku oli valunut ulos kyljen reiästä. Suolet höyrysivät. Kolmas ruumis lojui auton edessä. Vasta lähemmäksi ehdittyään kuski huomasi, että mies oli alasti. Hänen ihoaan peitti paksu likakerros, kasvoja tuuhea parta. Takkuiset hiukset ulottuivat lapaluihin. Kynnet olivat kymmensenttiset. Kuski kavahti taaksepäin ja kapusi kiireesti autolleen. Hän soitti autopuhelimesta yleiseen hälytysnumeroon.

   Kun hän laski puhelimen kädestään, paikalle ehti muitakin matkalaisia. He pysäköivät autonsa rekan taakse ja kurkistelivat ylhäältä tieltä alas tapahtumapaikalle. Rekkakuski kiikutti varoituskolmiot onnettomuuspaikan molemmille puolille.

   Poliisi saapui, samoin ambulanssi, vaikka rekkakuski olikin ilmoittanut, että paikalla oli pelkkiä ruumiita. Kaikki hämmästelivät alastonta miestä. Oliko hän ollut naisen autossa? Miksi hän oli alasti? Lääkintämiehet kantoivat ruumiit paareilla ambulanssiin. Tapaus ylitti uutiskynnyksen. Naisen henkilöllisyyttä ei ollut vaikea selvittää: poliisit löysivät autosta käsilaukun, jossa oli Marianne Nagelin ajokortti. Mutta kuka oli tuo tuntematon alaston mies?

   Poliisi penkoi uudelleen selvittämättömiä katoamistapauksia. He löysivät mapin, jonka selkämyksessä koreili nimi Klaus Nagel. Epäilyt heräsivät, mutta lopullinen tunnistus voitiin tehdä vasta kun vainajan parta ja tukka oli leikattu. Miehen henkilöllisyys varmistui, kun ajeltuja kasvoja verrattiin kuvaan, joka esitti tohtori Klaus Nagelia muutama viikko ennen katoamista. Säähavaintoaseman johtaja oli löydetty.

[Alkuluku][Tietokirjat][*Esikoiset*][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][Käännetyt][Sarjakuvat][Unohtumattomat]