Ehrensvärdintien jumppasalin seinillä valuu hikinoroja.
Kakkoskurssin oppilaat nojaavat puolapuihin pää
alaspäin, perse pystyssä. Kramppavat jalat pumppaavat
suusta kärsimysääntä.
Lauma eläimiä? Laumaeläimiä?
Lauma laumaeläimiä? Lauma yksinäistä eläimiä
sullottuina liian ahtaaseen karjavajaan. Jokainen niistä
on varannut itselleen pienen reviirin, jolla he antavat kivun
soittaa kehoistaan tuskan ja aggression epäsointua. Jokainen
heistä haluaa olla enemmän yksin ja soida kovemmasta
kivusta kuin toinen. Näinkin runollisia ajatuksia pullahtaa
Vilin tajuntaan. Ennen kuin hän ehtii miettiä, miksi
joku puhuu hänen päässään Paavo Noposen
äänellä, lipeää hän shokkitilaan.
Länsisaksalainen osa hänestä
käskee juosta karkuun ja kovaa, itäsaksalainen kiihottuu
ja kehottaa liittymään karkeloon. Pää
tyhjenee ja hän juuttuu kahden ajatuksen väliin.
Aivot eivät enää anna käskyä, joten
pelosta veltto selkäranka patistaa toista jalkaa kohti
puolapuita ja toista kohti exit-kylttiä. Vili on jämähtänyt
keskelle lattiaa hieman kyykkyiseen haara-asentoon ja päästää
huulet tötteröllä vaimeaa yninänsekaista
vihellystä. Hän koettaa hakea ympäristöstä
katsekontaktia. Joku voisi vihjaista mistä on kysymys.
- Älkää saatana seiskö
siinä! Kattokaa, mitä noi tekee ja tehkää
itte perässä!
Melkein iholta kuuluva karjaisu säikäyttää
Vilin kohti puolapuita. Hän kumartaa selkänsä
niitä vasten ja kurkkii salaa jalkojensa välistä
Jorma Kassista. Pieni kaljupäinen mies verryttelyasussa.
Voimakas ääni virtaa vapaasti ja koko keho resonoi.
Vaikka ääni on iso, ei se ole ristiriidassa miehen
pienen koon kanssa. Jorma Kassinen haluaa käskeä.
Hän vaatii herkeämättömän huomion.
Vili ei sitä vielä huomaa, mutta
tuolla hetkellä suunnitaan hänen huomiotaan useaksi
vuodeksi eteenpäin. Jos oppilaat yrittävät
ottaa kontaktia keskenään, tulee Kassinen oitis
väliin.
- Vihatkaa toisianne, halveksikaa huonoja.
Olkaa kateellisia hyville. Te ootte toistenne kilpailijoita.
Huomion tulee olla joko tunnetilassa tai
Kassisessa. Tunnetila on kemiallinen alue järjen ja vaistojen
välissä. Tunnetila on tästä eteenpäin
Vilin elämä, ja Kassisella on valta sanoa, onko
se aito ja tarpeeksi suuri. Tunnetilat jotka Kassisen mielestä
sopivat miehille ovat raivo ja ahdistus.
Hetkeksi Kassisen silmät pysähtyvät
Viliin. Demoninen katse. Se ei pyri kontaktiin. Se haluaa
porautua ihmisen ytimeen, päästä käsiksi
kunkin salaisiin ajatuksiin. Niihin jonka perusteella ihminen
tekee valintansa. Ajatuksiin, jotka määräävät
sen mitä ihminen on.
- Älkää saatana kuvitelko
ittestänne mitään. Teihin kaikkiin on kansakoulutädit
istuttanu miellyttämisen halun, ja se on pilannu teidät.
Te voitte koko elämänne tehä hulluna töitä
ja silti teistä ei kukaan pääse lähellekään
mun tasoa. Jos te ootte kuvitellu tietävänne jotain
näyttelemisestä, ni unohtakaa se. Pelästykää
kuoliaaks! Tehkää ittellenne jotain tai kohta ootte
lämpiöissä kutomassa muiden lahjattomuuksien
kanssa. Pysykää erossa siitä paskasakista,
jotka on tukkinu kaiken luovuuden näissä laitoksissa,
joita ne kutsuu teattereiks. Ne on hauskoja vaan kulisseissa.
Heti ku ne menee näyttämölle, niistä kuolee
kaikki luonnollinen. Ne asettelee ittensä edullisesti
valoon ja alkaa lausua. Se on tyhmää, piäntä
ja mitätöntä. Kattokaa näitä. Nää
on nyt jo enemmän ku ne entisetikinä. Outokumpu!
Näytä Putte Svans!
Laumasta astuu laiha vaaleanpunainen poika.
Hän asettaa vasemman kätensä lantiolle, nostaa
oikean käden etusormen pystyyn ja alkaa heristellä
sitä. Paino on vasemmalla jalalla, oikea jalka jää
hieman koukkuun kuin John Waynella. Herkästi hän
suputtaa huulillaan kuin antaisi ilmalle kiusoittelevia suukkoja,
aloittaa repliikin:
- Kuule vaimo, sä kun olet frigidi
ni voisitsä pyöräyttää pillullas
pari jääpalaa mun viskigrogiin?
- Kattokaa ny saatana! Kattokaa mitä
tää on ittestään tehny! Vielä vuosi
sitten tää oli sellanen onneton rääpäle!
karjuu rehtori Kassinen ja huutaessaan kyttää, ettei
joukossa näy epäilevää silmäparia.
- Sulla on vielä pikkasen heikot nilkat.
Sun pitäs juosta paljon päkiöilläs. Ja
sussa on vielä vähän sellasta samanlaista itsestäänselvyyttä,
kun lauantaimakkarassa. Sun pitäs käydä käärmenäyttelyssä.
Tervo! Näytä Lumimies!
Herkkä, Disneyn animaatiokääpiön
näköinen poika taittaa selkänsä kyttyrälle,
pudottaa toisen kätensä hervottomana, työntää
kielensä ylähuulen alle, vääntää
naamansa pitkulaisesti vinoon ja alkaa laahata toista jalkaansa
lattialla.
- Sää oot tietonen ittestäs!
Älä saatana yritä miellyttää! Sä
oot vastenmielinen! Eihän kukaan usko sua lumimieheks,
kun susta noin selvästi näkee, että sun isäs
on pankinjohtaja! Tommosta sun lahjoillas! Häpee saatana!
Lappa! Näytä Spiidi Itäkeskuksesta!
Lappa on ajanut päänsä kaljuksi.
Hänellä on matadorin ryhti ja fadolaulajan kärsivä
ilme. Hän vääntää ryhtinsä kyttyrälle,
nostaa leukansa yläviistoon ja työntää
kielen hampaiden väliin niin että se koskettaa hieman
ulospäin jännitettyä alahuulta. Ylähuuli
nousee paljastaen etuhampaat. Lappa puikkelehtii salin poikki,
ranteet edellä velton liikkumattomina ja kyynärpäät
lonkkaluiden sisäpintaa hipoen. Katse pälyää
sumuisena pitkin nenänvartta.
- Moi, mä oon Spiidi tualt itäkeskuksesta.
Mä oon oikeesti kyl pizzakuski mut nyt mullon ruokatunti,
suhistaa Lappa lähiön nuorisonuotilla.
Kassinen ulvoo naurusta ja nauru tarttuu
helpottavana koko laumaan.
- Saatanan hyvä Lappa! Aivan perkeleen
hyvä! Sää voit elättää ittes
tolla.
Kassisen sanavarastossa "saatanan hyvä"
on lähestulkoon parasta, mihin ihminen pystyy. "Saatanan
hyvääkin" parempaa on "aivan perkeleen
hyvä". Muu kehuminen on mielistelyä.
- Sano vielä, se että "mutsilla
on. . ." sää tiedät, se että "himmee"
ja niin poispäin.
- Mutsilla on, aloittaa Lappa.
- Nyt katkes! Sää tulit tietoseks
ittestäs.
Lappa kouristaa kätensä nyrkkiin,
päästää hampaidensa välistä
epätoivoisen ynähdyksen ja lyö rystysensä
jumppasalin seinään. Uusi yritys.
- Älä tarkkaile ittees. Silmät
sumuun ja pälyile nenää pitkin. Pukkaa otsallas
tälleen vasemmalle yläviistoon ennen repliikkiä.
Ja repliikki heti siihen perään! Älä jätä
noin pitkää väliä pukkauksen ja repliikin
väliin! Justiin noin! Kassinen ohjaa.
- Menkää mielenhäiriöön!
kehottaa Kassinen. Kehotus lähtee niin syvältä
ja tulee sellaisella voimalla, että jos jonkun oma sisäinen
ääni pyytää tarkempia perusteluja, kuulostaa
se uupuneen uimalelun pihinältä. Kassinen laittaa
joka lauseen taakse koko historiansa. Haastaa koko voimallaan.
Vilille ei tule edes mieleen epäillä. Hän tappelee
jo kynsin hampain huomion murusista.
- Kaikki näytelmät kertovat mielenhäiriöistä.
Tilanteista joissa ihmiset menevät tolaltaan, joutuvat
suuren tunteen vietäviksi. Mitä tapahtuu kun kaikki
se mihin on uskonut, menee hetkessä romuksi. Teillä
on kaikilla niin vahva kontrolli. Vasta kun väsyttää
ittensä fyysisesti pääsee kontrolloimattomaan
tilaan ja silloin voi antaa tunteen viedä. Ihmistä
vievä voima on tunnetila. Nähkää siinä
edessänne se asia mistä puhutte. Näky päälle!
Antakaa näyn ruokkia tunnetilaa. Vasta kun näky
on tarpeeksi voimakas tulee repliikki oikein. Huomio pois
puheesta. Puhukaa epäselvästi! Menkää
sinne fyysisen kärsimyksen sisään. Kärsikää,
saatana! Tehkää sitä mikä on väärin
ja tuntuu pahalta. Jos se, mikä tuntuu hyvältä
olisi hyvää näyttelemistä, niin silloihan
kaikki ois hyviä näyttelijöitä. Vili,
sun ongelmas on se, että sä oot niin saatanan sympaattinen.
Ja kun sää oot ratsastaja, sä tuut tolleen
keventämällä tilanteeseen. Lavalle pitää
tulla niin että tuntuu.
Muualla Verkkoliitteessä:
Ville
Virtanen kokeili äärirajoja
Kirjan
arvio (22.8.2001)
