ISBN 951-0-24701-4, WSOY 2000. Ranskankielinen alkuteos Les particules élémentaires, Flammarion 1998. Suomentanut Ville Keynäs. Sivut 55-60.

10. Kaikki on Caroline Yessayanin syytä

Samana syksynä 1970 Brunon elämä sisäoppilaitoksessa parani jonkin verran. Hän siirtyi kahdeksannelle, isojen joukkoon. Kahdeksannelta luokalta eteenpäin oppilaat nukkuivat toisen siiven makuusaleissa neljän sängyn soluissa. Väkivaltaisempien poikien silmissä hän oli jo täydellisen lannistettu, nöyryytetty, ja he alkoivat etsiä uusia uhreja. Sinä vuonna Bruno alkoi myös kiinnostua tytöistä. Joskus harvoin järjestettiin kahden sisäoppilaitoksen yhteisiä illanviettoja. Torstai-iltapäivisin, jos oli kaunis ilma, he menivät hiekkarannantapaiselle, joka oli kunnostettu Marnen rannalle Meauxin esikaupunkialueelle. Siellä oli kahvila, joka oli täynnä pöytäjalkapallopelejä ja flippereitä, mutta paikan merkittävin nähtävyys oli lasihäkissä oleva python. Pojat huvittelivat ärsyttämällä sitä ja naputtivat häkin lasia sormella. Värinä sai eläimen hulluksi, se paiskautui kaikin voimin lasiseiniä päin yhä uudestaan kunnes vaipui tajuttomaksi. Eräänä lokakuisena iltapäivänä Bruno puhui Patricia Hohweillerin kanssa, joka oli orpo eikä poistunut sisäoppilaitoksesta kuin lomilla, jolloin meni Elsassissa asuvan enonsa luo. Hän oli vaalea ja hoikka, puhui nopeasti ja hänen eloisat kasvonsa jähmettyivät välillä kummalliseen hymyyn. Seuraavalla viikolla Bruno koki hirvittävän järkytyksen nähdessään hänen istuvan Brasseurin sylissä reidet levällään. Brasseur piteli tyttöä vyötäisiltä ja suuteli suulle. Bruno ei kuitenkaan tehnyt siitä mitään yleisiä johtopäätöksiä. Jos häntä vuosikaudet kiusanneilla raakimuksilla oli menestystä tyttöjen parissa, se johtui siitä että vain he uskalsivat iskeä tyttöjä. Hän pani myös merkille, että Pelé, Wilmart ja jopa Brasseur pidättäytyivät hakkaamasta tai nöyryyttämästä pienempiään tyttöjen nähden.

   Kahdeksannella luokalla oppilaat saattoivat liittyä elokuvakerhoon. Elokuvat esitettiin torstai-iltaisin poikien sisäoppilaitoksen juhlasalissa ja katsomossa oli tyttöjä ja poikia. Eräänä joulukuun iltana Bruno meni istumaan Caroline Yessayanin viereen ennen Nosferatun alkua. Epäröityään yli tunnin hän laski elokuvan lopussa vasemman kätensä varovasti vierustoverin reidelle. Muutaman ihanan sekunnin ajan (viisi? seitsemän? ei ainakaan yli kymmentä sekuntia) mitään ei tapahtunut. Tyttö ei liikahtanut. Lämmin aalto kulki Brunon läpi, hän oli pyörtymäisillään. Sitten tyttö työnsi mitään sanomatta hänen kätensä lempeästi sivuun. Bruno ajatteli noita muutamaa uskomattoman onnen sekuntia myöhemmin huorien imiessä häntä. Hän ei voinut myöskään unohtaa sitä kuinka Caroline Yessayan työnsi hänen kätensä hellästi sivuun. Tuossa pikku pojassa oli jotakin hyvin puhdasta ja herkkää, kaikkea sukupuolisuutta tai erotiikan kuluttamista edeltävää. Hän oli yksinkertaisesti halunnut koskea rakastavaa vartaloa, päästä rakastavien käsivarsien syleilyyn. Hellyys edeltää viettelyä ja siksi on niin vaikea vajota epätoivoon.

   Minkä takia Bruno tuona iltana kosketti Caroline Yessayanin reittä eikä esimerkiksi käsivartta (minkä tyttö olisi todennäköisesti hyväksynyt ja mikä olisi saattanut olla alku kauniille suhteelle, sillä tyttö oli puhunut hänen kanssaan heidän jonottaessaan esitykseen toivoen että Bruno tulisi istumaan hänen viereensä ja laskenut kätensä heidän välissään olevalle käsinojalle; itse asiassa Caroline oli jo pitkään katsellut Brunoa joka miellytti häntä suuresti ja tuona iltana hän toivoi että Bruno tarttuisi häntä kädestä)? Todennäköisesti siksi että Caroline Yessayanin reisi oli paljaana ja Bruno oli niin viaton ettei osannut pitää sitä sattumana. Sitä mukaa kuin Bruno varttuessaan kertasi kuvotusta tuntien lapsuutensa kokemuksia, hänen kohtalonsa avainhetki selkeytyi ja kaikki näyttäytyi väistämättömänä, kylmässä ja kirkkaassa valossa. Tuona joulukuun iltana 1970 Caroline Yessayanilla olisi epäilemättä ollut valta pyyhkiä pois hänen varhaislapsuutensa nöyryytykset ja surut. Tuon ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen (hän ei enää koskaan uskaltanut puhua tytölle Carolinen siirrettyä hänen kätensä lempeästi sivuun), kaikki muuttui paljon vaikeammaksi. Caroline Yessayania ei kuitenkaan, kaikessa humaanissa globaaliudessaan, voi pitää syypäänä siihen. Tuo pikku armeniatar jolla oli lempeät uuhikaritsan silmät, pitkät kiharat mustat hiukset ja joka oli joidenkin sekavien perhesotkujen seurauksena päätynyt Meauxin lyseon tyttöjen sisäoppilaitoksen kolkkoihin rakennuksiin, oli päinvastoin jo itsessään riittävä syy uskoa ihmisyyteen. Jos kaikki luhistuikin sydäntäsärkevään tyhjyyteen, se johtui yhdestä mitättömästä ja naurettavasta yksityiskohdasta. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Bruno oli varma siitä: hän tunnusti tapauksen anekdoottisten elementtien todellisen merkityksen ja päätteli lyhyesti sanottuna, että kaikki oli Caroline Yessayanin minihameen syytä.

Laskiessaan kätensä Caroline Yessayanin reidelle Bruno käytännöllisesti katsoen kosi tätä. Hänen nuoruutensa alku sijoittui keskelle siirtymäkautta. Edeltävä sukupolvi oli joitakin edelläkävijöitä lukuunottamatta - joihin hänen vanhempiaan ei voi laskea - liittänyt avioliiton, sukupuolisuuden ja rakkauden poikkeuksellisen tiiviisti yhteen. Palkansaajien lukumäärän lisääntyminen ja 1950-luvun nopea taloudellinen kehitys johtivat itse asiassa - lukuunottamatta niitä yhä rajoittuneempia luokkia, joissa perinteitä arvostettiin aidosti - järkiavioliiton romahdukseen. Katolinen kirkko oli aina suhtautunut epäilevästi avioliiton ulkopuoliseen seksuaalisuuteen ja toivotti innolla tervetulleeksi ajatuksen rakkausavioliitosta, joka oli lähempänä sen omia teorioita ("Hän loi heidät mieheksi ja naiseksi") ja vei kohti rauhan, uskollisuuden ja rakkauden sivilisaatiota, joka oli sen luonnollinen päämäärä. Kommunistinen puolue oli ainoa henkinen voima, joka noina vuosina saattoi vetää vertoja katoliselle kirkolle, mutta se taisteli lähes samojen päämäärien puolesta. Niinpä 1950-luvun nuoret odottivat rakastumista samalla kun maaseudun tyhjentyessä ja kyläyhteisöjen hävitessä aviopuolisoehdokkaiden joukko kasvoi ennenkokemattoman suureksi ja puolison valinnasta tuli äärimmäisen tärkeä tapahtuma (syyskuussa 1955 Sarcellesissa lanseerattiin "suurten kokonaisuuksien" asuntopolitiikka, joka selvästi perustui ajatukselle ydinperheistä muodostuvasta yhteisöstä). Ei siis ole liioiteltua luonnehtia 1950-lukua ja 1960-luvun alkua varsinaiseksi rakkauden kulta-ajaksi - jonka Jean Ferratin tai Franç oise Hardyn varhaiskauden laulut voivat vielä tänäkin päivänä palauttaa mieliimme.

   Samaan aikaan Pohjois-Amerikasta tullut sukupuolinen käyttökulttuuri (Elvis Presleyn laulut, Marilyn Monroen elokuvat) levisi Länsi-Eurooppaan, jääkaappien ja pesukoneiden rinnalla, jotka loivat materiaaliset puitteet onnelliselle parisuhteelle, levisivät transistoriradio Ja levysoitin, jotka synnyttivät nuorten flirttailu-käyttäytymismallin. 1960-luvulla pinnan alla väijynyt ideologinen konflikti räjähti 1970-luvun alussa Mademoiselle Âge tendre (Neiti herkkäikä) ja 20 Ans (20-vuotias) -lehdissä ja kiteytyi tuolloin hyvin keskeiseen kysymykseen: "Miten pitkälle voin mennä ennen avioliittoa?" Pohjois-Amerikasta tullut hedonistislibidinaalinen vaihtoehto sai samoihin aikoihin voimakasta taustatukea vapaamieliseltä lehdistöltä (Actuel alkoi ilmestyä lokakuussa 1970, Charlie-Hebdo saman vuoden marraskuussa). Vaikka nämä aikakauslehdet olivatkin poliittiselta katsannoltaan kapitalismia vastustavia, ne olivat viihdeteollisuuden kanssa yksimielisiä olennaisimmasta: oli tuhottava juutalaiskristilliset moraaliarvot, puolustettava nuoruutta ja yksilön vapautta. Vastakkaisten paineiden ristitulessa nuorten tyttöjen lehdet loivat nopeasti kompromissin, jonka voi lyhyesti esittää seuraavan elämänkaaren muodossa. Ensimmäisessä vaiheessa (esimerkiksi kahdentoista ja kahdeksantoista ikävuoden välillä) nuori tyttö tapailee useita poikia (ilmaisun tapailla semanttinen monimerkityksisyys heijastaa toisaalta monimerkityksisyyttä todellisessa käyttäytymisessä: mitä tarkkaan ottaen tarkoittaa se, että tapailee jotakin poikaa? Tarkoittaako se suulle suutelemista, syvempiä pettingin tai deep-pettingin iloja vaiko oikeaa sukupuolisuhdetta? Pitääkö pojan antaa kosketella rintoja? Tarvitseeko pikkuhousut riisua? Entä mitä pojan elimelle pitäisi tehdä?) Patricia Hohweillerille tai Caroline Yessayanille asia oli kaikkea muuta kuin selvä. Heidän suosikkilehdissään näihin kysymyksiin annettiin epämääräisiä ja ristiriitaisia vastauksia. Toisessa vaiheessa (itse asiassa vähän ylioppilaaksitulon jälkeen) sama nuori tyttö tuntee tarvetta vakavasti olemiseen (josta sittemmin käytettiin saksalaisissa aikakauslehdissä nimitystä "big love"), jolloin keskeinen kysymys kuuluu: "Pitäisikö minun muuttaa yhteen Jérémien kanssa?"; se oli toinen, ja periaatteessa ratkaiseva vaihe. Nuorille tytöille suunnatuissa lehdissä tässä yhteydessä esitetyn ratkaisumallin hataruus - kyseessä oli itse asiassa vastakkaisten käyttäytymismallien rinnakkainasettelu sijoittamalla ne mielivaltaisesti kahden peräkkäisen elämänkauden päälle - kävi ilmi vasta joitakin vuosia myöhemmin, kun avioeron yleistyminen alettiin tiedostaa. On kuitenkin totta, että tämä epätodennäköinen kaava muodosti muutaman vuoden ajan joka suhteessa melko naiiveille, ympärillä tapahtuvien muutosten vauhdin sekoittamille nuorille tytöille mallin uskottavasta elämästä, johon he luonnollisesti yrittivät sopeutua.

   Annabellen kohdalla tilanne oli toinen. Hän ajatteli Micheliä illalla ennen nukahtamista ja iloitsi muistaessaan tämän taas aamulla. Aina kun hänelle tapahtui jotakin hauskaa tai mielenkiintoista, hän mietti heti koska pääsisi kertomaan siitä tälle. Niinä päivinä joina he eivät jostakin syystä voineet tavata hän tunsi olonsa huolestuneeksi ja surulliseksi. Kesälomalla (hänen vanhemmillaan oli loma-asunto Girondessa) hän kirjoitti Michelille joka päivä. Vaikka hän ei sitä suoraan tunnustanutkaan, vaikka hänen kirjeissään ei ollut mitään kiihkeää ja ne olivat enemmänkin sellaisia joita olisi voinut kirjoittaa samanikäiselle veljelle, ja vaikka se tunne joka täytti hänen elämänsä nostatti pikemminkin suloisen hohteen kuin kaikenahmivan intohimon, hänen mielessään nousi hitaasti pintaan seuraavanlainen todellisuus: heti ensi hetkestä lähtien, sitä etsimättä tai edes erityisemmin kaipaamatta, hän tunsi kohdanneensa suuren rakkautensa. Ensimmäinen oli oikea, toisia ei tulisi eikä siitä ollut mitään epäilystä. Mademoiselle Âge tendren mukaan sellainen oli mahdollista mutta siitä ei kannattanut kiihtyä, sitä ei tapahtunut juuri koskaan, vaikka muutamissa harvinaisissa ja lähes ihmeen kaltaisissa - joskin kiistattomasti todistetuissa - tapauksissa niin olikin käynyt. Ja se oli onnellisinta, mitä tässä elämässä voi kenellekään sattua.

Muualla Verkkoliitteessä:
Alkeishiukkaset-romaanin arvio (18.10.2000)

[Alkuluku][Tietokirjat][Esikoiset][Kotimaiset]
[Lapset & nuoret][*Käännetyt*][Sarjakuvat][Unohtumattomat]