Joo, siinä onkin tarinaa kerrakseen! Se on tosi hyvä juttu, mä voin kertoa sen sulle jos haluat, Johnny, mutta älä kerro kenellekään äläkä varsinkaan äiskälle ja iskälle että mä kerroin sulle sen jutun joka on oikeastaan hyvin paha juttu. Se on oikein hyvä paha juttu, yksi mun parhaimpiani, ja sä tajuat että se on myös tosijuttu, koska sä pitelet harkkoa kädessäsi - kato, melkein kaikki kulta on kulunut pois vuosien varrella - ja se tapahtui just täällä, Corpus Christin saarella, monta monta vuotta ennen kuin sä synnyit. Se tapahtui yhdessä paikassa saaren pohjoispuolella, kaikkein etäisimmässä päässä siinä - no miksi sitä kutsutaan? - niemennokassa joka on Venezuelan puolella, paikassa jota kutsutaan Chaguaramerasiksi. Ja siellä mulla oli tää kaakaoplantaasi, nimittäin espanjaksi chagua, mikä merkitsee maatilaa, rameras eli prostituoituja, siis Huorafarmi, joka takavarikoitiin sodan aikana ja muutettiin armeijan tukikohdaksi.
   Nimittäin siinä vaiheessa sotaa mä olin ollut jo monta vuotta leskenä. Sun isoisäs tuossa valokuvassa, Bartolomeo Amadao Domingo Domingo - sitä kutsuttiin Bartoksi - jätti sen tilan mulle, se nimittäin kuoli kun iskä oli vielä pieni, ja mä olin nuori nainen jolla oli yhdeksän poikaa ja yksi tyttö ja Jolandan tytär vielä päälle. Nimittäin kun se kuoli niin mun piti tietysti ottaa Inestasia takaisin, ja kaiken huipuksi mä otin Jolandan tyttären Elviritan. Mä yritin päästä yhdestä ja sain kaksi tilalle, mutta ei siinä mitään, siihen aikaan mä olin nuori ja nainen, ja vahva, ja kaunis, tajuatsä? Nuori ja kaunis ihan niin kuin sun äiskä, kaunis tukka ja iho ja kauniit tisulit jotka ei suinkaan hiponeet maata, ja kauniit kauniit hampaat mulla oli, valkoiset kuin helmet!
   Eli siinä Chaguarameras-nimisessä paikassa mulla oli kaakaotila, ja me laivattiin kaakaota vietäväksi joka puolelle maapalloa. Se oli tosi iso maatila, meneekö jakeluun? Niin iso ettei toista laitaa näkynyt, ja jotkut sanoi että se oli yli kymmenen eekkeriä, mutta kukaan ei tiennyt ihan varmasti. Ja meillä oli banaaneja, ja kanoja ja vuohia ja vaikka mitä, ja me toimitettiin vientiin myös kookospähkinänytimiä, mutta päätuote oli kaakao. Meillä oli siellä pieni talo, ja kun Barto oli vielä elossa me tehtiin viikonloppuisin retkiä sinne, pakattiin kakarat autoon ja ajettiin tilalle, sinne oli vain 40 kilometriä, mutta niihin aikoihin kesti pari-kolme tuntia ajaa sinne autolla St. Maggystä missä me asuttiin.
   Erityisesti tykkäsimme mennä kaakaosatamaan. Kerran oli juuri se aika kun Chaguaramerasissa oli juhlat joita kutsuttiin "Kaakaon tanssittamiseksi". Nimittäin kaakaonpalot kypsyi ja ne muuttui ihan violeteiksi ja vaaleanpunaisiksi, ja silloin oli aika poimia ne ja murtaa auki ja ottaa kaakaopavut joiden ympärillä oli sellasta valkoista nöyhtää joka puolella. Kaakaopavut levitettiin sellasille isoille lavoille joissa oli pyörät alla ja ne työnnettiin joka päivä aurinkoon kuivumaan. Mutta ennen kuin pavut kuivui niistä piti saada pois se valkoinen nöyhtä, ja sitä varten kaikki otti kengät pois ja käärivät housunlahkeet ja nousivat lavoille tanssimaan, niin että nöyhtä tarttui niiden jalkoihin ja varpaanväleihin. Ja nythän on niin että kun vastapoimittua kaakaopapua polkaisee, niin siitä ei lähde yhtään meteliä, vain sellanen pikkunen ääni jonka juuri ja juuri voi kuulla, vähän niin kuin pof-pof-pof. Kun juhlat alkoivat niin kaikki joivat rommia ja söivät paistettua lihaa, rotia, ja musiikki pelasi ja kaikkea, ja Kitchener - ei se lordi Kitchener josta tänä päivänä puhutaan vaan sen isä, se oli itse silloin pikkupoika - Kitchener teki jopa calypson siitä kun me hypittiin ylös ja alas ja tanssittiin ja laulettiin että


Voi Kristuksen takakäpälät! Eihän näitä vanhoja koipia enää saa ylös! Tällaista se sitten on, kun tulee vanhaksi, tä? Taitaa olla parasta istua alas ennen kuin koivet menee murskaksi! Yhdeksänkymmentäkuusi vuotta, mitäs siitä sanot? Sellasta se on! Mutta pää on vielä kunnossa ja veri kiertää, eikä ryppyjäkään ole niin paljon kun ottaa huomioon että mä olen ollut leskenä yli kuusikymmentä vuotta. Siis tajuatsä millaista tää elämä on? Kymmenen mukulaa enkä mä oo vielä edes haudassa, herrankiitos. Ihan totta, mä en tiedä millä Isäjumala aikoo saada mut hengiltä, mua ei ole viillellyt vielä yksikään lekuri - vaikka mä olen itse tehnyt maailmaan kahdeksan sellaista - eikä paikkaillutkaan, sen kerran kun mä pilkoin perunoita ja leikkasin palan sormestani ja se lensi maahan tällä tavalla, niin mä vain poimin sen ylös ja pistin, takaisin paikalleen ja siihen juuttui, sun iskällä oli tapana sanoa että siinä on haastetta kerrakseen lääketieteelle. Ja mulla on sun iskä joka pitää musta huolta ja tuo tänne missä mulla on oma pieni huone jossa tavataan lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia ja kaikkia niiden lapsia jotka tulee katsomaan mua ja pitää aamusta iltaan sellasta mekkalaa että katto romahtaa!
   Niin, mihin mä jäinkään? Ai niin, että siihen aikaan mulla oli tämä tila jonka ne sitten otti pois ja teki siitä amerikkalaisen tukikohdan. Mutta kun Barro oli vielä hengissä niin meillä oli kaakaota. Ja me tavattiin ajaa Chaguaramerasiin melkein joka viikonloppu katsomaan että kaikki oli kunnossa kaakaoasioissa ja muutenkin, mutta ennen kaikkea siksi että niihin aikoihin Barto oli seonnut kukkotappeluihin. Se oli siis aivan hulluna kukkotappeluun, voitsä tajuta? Ja meillä oli läjäpäin kukonpoikia, ja niitä treenasi sellanen venezuelalainen jonka nimi oli Toy Mushu ja jonka Barto oli tuonut Caracasista. Bartolla oli Corpus Christin parhaat kukot, ja ihmiset toi elukoitaan Kolumbiasta ja Venezuelasta ja kaikkialta tappeluttaakseen niitä Bambolinaa vastaan, se oli paras kukko mitä Corpus Christillä on ikinä nähty. Ihana, kaunis pikku kukko, kuuletsä? Kirkkaat kirkkaat silmät sillä oli, ja heltat roikkui tällä tavalla, ja harja oli niin punanen niin punanen, ja mitkä kynnet sillä oli, voe pappa-joo! Nimittäin siihen aikaan Corpus Christillä ei taas vaihteeksi järjestetty kovin paljon kukkotappeluita, paitsi mitä nyt peräkylissä ja vuorilla, mutta Chaguarameras oli niin syvää landea ettei siellä juuri tarvinnut vaivata päätään poliisilla. Ihmiset tapasi sanoa että Barto perusti sen tilan vain tappeluttaakseen kukkoja, se oli sen intohimo. Ja saattoi siinä jotain perääkin olla, nimittäin se oli ennen huoria - Barto yritti aina olla niin ovelaa, tiedätsä - ja onhan se totta ettei me niin paljon rahaa tehty kaakaolla ja kookospähkinöiden ytimillä.
   Nimittäin siihen aikaan Chaguaramerasia vielä kutsuttiin nimellä Chaguaramos, eli Kukkatila. Kun kaakao kukkii, kaikki paikat on ihan keltaisena ja se on hyvin sievää, siksi tilaa kutsuttiin aluksi sillä tavalla. Ja sitä se oli, kukkia, eikä mitään huoria, useita vuosia Barton kuoleman jälkeen. Mulla oli siellä työnjohtaja jota me kutsuttiin nimellä Munille!, ja se oli elänyt koko ikänsä niillä nurkilla. Munille! piti huolta kaikesta, nimittäin mitä mä silloin olin muuta kuin nuori ja hyvin kaunis nainen joka tiesi kaiken karjanhoidosta kun olin asunut karjatilalla Venezuelassa pikkutytöstä asti, mutta kaakaosta mulla ei ollut haisuakaan. Niinpä Munille! huolehti tilasta, ja se lähetti mulle joka kuukausi muutaman dollarin St. Maggyyn, ja sillä rahalla mä ruokin lapset ja pistin ne kouluun.
   Kun sota alkoi niin englantilaiset toi mukanaan amerikkalaisia - Corpus Christi nimittäin kuului vielä niille - siis englantilaiset toivat amerikkalaisia katsomaan paikkoja. Amerikkalaisia ei kiinnostanut öljy, jota Corpus Christissä riitti, vaan ne tuli vaan etsimään sopivaa maata jolle rakentaa tukikohta soltuilleen. Ja mun luokseni tuli brittiläinen kruunun lakimies - jenkkisotilaat seisoi sen selän takana kuuntelemassa - ja se sanoi että mun piti osallistua sotaponnistuksiin luovuttamalla tilani heidän käyttöönsä. Kruunun lakimies sanoi että mun kaakaotila oli paras mahdollinen paikka amerikkalaisten tukikohdalle, siellä oli svvä vesiväylä valmiina, ja koska oli sota niin tila kuului heille. Mutta kuule Johnny, vasta sodan jälkeen mä sain selville totuuden: englantilaiset oli jo ennakolta vaihtaneet mun maani neljäänkymmeneenviiteen surkeaan vanhaan taistelulaivan rämään jonkinlaisella sopimuksella, jota ne kutsui "maanvuokrasopimukseksi", niin että ne oli jo saaneet ne laivanraadot hienoa laivastoaan kaunistamaan. Mutta mulle kruunun lakimies sano ettei kenelläkään ollut rahaa ennen sodan loppumista. Aikanaan amerikkalaiset korvaisivat englantilaisille maan arvon, ja sitten englantilaiset puolestaan maksaisivat mulle, mutta ennen sodan loppumista mulla ei ollut mitään toivoa nähdä vilaustakaan rahasta. Lakimies sanoi, että jos mä vastustaisin tätä järjestelyä, mun ainoa mahdollisuus olisi tapella hänen majesteettinsa Elisabet Segundan kanssa, ja mä sanoin etten mä ollut ikinä tapellut kuningattaren kanssa enkä takuulla aloittaisi sitä nyt.
   Ja niinhän siinä kävi että amerikkalaiset vei tilan ja hakkasi kaakaon ja kookospalmut ja kaiken muunkin maan tasalle ja pystytti sinne tukikohdan soltuilleen. Ja kun amerikkalaiset saapui paikalle, niin heti niiden perässä seurasivat prostituoidut. Siis mä sanon sulle että siellä oli heti paikalla jokaikinen Corpus Christin horatsu, ja puolet Venezuelan huorista purjehti meren yli kalakoreilla ja sikarilaatikoilla ja millä vain ikinä pääsi, nimittäin pitää paikkansa mitä sanotaan että jenkit maksaa ihan mitä hyvänsä koska niillä ei ole yhtään seksiä Amerikassa, ja siinä on syy miksi amerikkalaiset tykkää sotia ulkomailla.
   Joten nyt tiedät miten Chaguaramosia alettiin kutsua nimellä Chaguarameras.